Maailma ei loppunutkaan

Minä tein sen. Hemmetti soikoon - alustavan tarkistuksen mukaan olisin kipuamassa erittäin helposti läpi YO-ruotsissa!


Kun sain tänään ilmoituksen, että saisin mahdollisesti tietää tulokset, olo muuttui... Varsin vaikeaksi. Mielessä myllersi, sillä en olisi millään halunnut mennä rehtorin pakeille ja tiedustella mahdollista pistepottia. Oloa ei yhtään parantanut tieto siitä, että ruotsin opettajan mukaan tänä keväänä oli erittäin haastava YO-koe.

Kuumia väristyksiä (!!) aaltoili selkäpiissä ja ravisutti kehoa. Mielenkiinto heräsi vasta, kun kuulin toiselta ruotsin kirjoittajalta, että rehtorin mielestä kokeet olivat menneet todella hyvin.

Hmm.

Loppujen lopuksi ystävä hyvä onnistui maanittelemaan minut rehtorin oven taakse, lupautuen henkiseksi tueksi. Ja ONNEKSI hän teki niin!

Aijaijai! On niin mielettömän hyvä fiilis! Nyt ei ainakaan pitäisi suuria hätiämitiä olla kevään kirjoituksissa, koska ruotsi oli pahin. Eli olen jo periaatteessa ylioppilas? Noh joo, en kyllä vielä, mutta... Melkein, eh?


Fiiliksiä kohotti entisestään äidin kanssa käyty keskustelu, kun tulin kotiin tänään. Aloimme juttelemaan Au pair-hommasta. Itku kihosi silmiin, kun äiti ei vain lämmennyt sille. USAlle siis. "Iso maa, paljon vihollisia. Menisit Eurooppaan. Tai entä jos jäisit vain Suomeen?"

Onneksi äiti itsekin myönsi sen; on vaikeaa päästää esikoistaan suureen maailmaan yksin. Ei äiti itse ole paljoa matkustellut, ei osaa paljon kieliäkään (suomi ja muutama sana englantia...). Kyllähän minä ymmärrän, että on hankalakin ymmärtää tällaista matkakuumetta, jos itse ei ole sellaista potenut. Kaikki jutut USAstakin on nähty tv:stä. Ja telkusta on tietenkin jäänyt kaikki negatiiviset uutiset Amerikasta mieleen.

Lisäksi äitiä huoletti yhteydenpito. Ehkä jopa eniten. Ja se, ettei USAssa ole tuttuja.

Kaikki alkoi onneksi järjestyä, kun kerroin kaikki mahdolliset plussat USAan menemisestä ja kuinka turvallista se kuitenkin on, jne. Ja kerroin blogeista, joita on olemassa internetin syövereissä - että tulen pitämään yhteyttä sellaisen kautta vaikka joka päivä, että hän tietää, missä liikun ja kenenkin kanssa... No en ehkä ihan kaikkea, mutta melkein!

Varmasti äiskänkin harteilta vierähti pieni taakka maahan. Eihän sitä huolta kokonaan voi äidin mielestä poistaa heti. Luulen, että kun matkaan on lähdetty ja turvallisesti (mahdollisesti?) Amerikan mantereella ollaan oltu jonkin aikaa, niin alkaa asiat normalisoitua. Kyllä asioilla on tapana järjestyä.


Että näin. Aika kymppi päivä, vai mitäs sanotte? Jo puolentoista viikon sisällä täytän hakemusta EurAuPairin sivuilla - katsotaan, mihin se johtaa!