En ole luovuttajatyyppiä, mutta täytyy myöntää, että olo on ollut melko kurja viime päivinä. Kun suurin unelmani romahti kuin korttipakkana päälleni - yllättäen -, luhistuin sen mukana hetkelliseen epätoivoon. Sellaisia pieniä epäonnistumisia on ollut aina, mutta tämä oli piiitkästä aikaa sellainen kaatuminen ja järkytys, että teki mieli mennä huutamaan keskelle metsää "AAAAA!!!??!!!????".
Ketään ei onneksi kuollut, siinä hyvä uutinen. Kai?
Kuitenkin, kun tällaisia luhistumisia sattuu, sitä näkee asiat jotenkin ihan eri näkökulmasta. Alun "Miksi juuri minä? Miksi minulle piti käydä näin? Miksimiksimiksi?!?" -itkusta syntyy uusia ajatuksia ja kysymyksiä: "Voisinko jotenkin muuten saavuttaa unelmani, kuin tätä kautta? Kuvittelinko todella, että se olisi näin helppoa?"
Mitä pidemmän aikaa jostain asiasta on haaveillut, sitä murskaavammin sen tuhoutumisen tuntee. Asiaa ei auta se tieto, että ehkä jollain muulla ovat asiat vielä pahemmin. Ei auta, ehei!
Olen tullut - jälleen kerran - huomaamaan sen, että pohjaltakin voi nousta. Tietysti se riippuu ihan ihmisestäkin. Minä yleensä murehdin suurimpia pettymyksiä pari, kolme päivää, jonka jälkeen alkavavat aivot taas raksuttaa, punoa uusia suunnitelmia tuhoutuneen raunioille. Olo voi vielä siinä vaiheessa olla turta, mutta paranemaan päin.
Katsoin viime lauantaina Little Miss Sunshinen. Siinäkin monetmonetmonet joutuivat pettymään, mutta niinpä vain nousivat taas jaloilleen ja kulkivat pää pystyssä, vaikka se välistä rankkaa olikin. Leffa tulvahti mieleen vasta romahduksen jälkeisinä päivinä ja sattui jopa parantamaan mieltä - pikkuisen.
Eteen päin siis mennään, eikä olo ole lainkaan niin tukala, kuin mullistavana tiistai-iltapäivänä. On uusia vaihtoehtoja ja asioita, jotka ovat tupsahdelleet tielle vähän väliä ja ne olen napannut syliini suunnitelma B:nä ja C:nä. Ei paha, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti