Nyt on hieman huijattu olo. Se EurAuPairin sivulta tilaamani esite ei olekaan sellainen esite, joka tulee postissa - vaan se tulee sähköpostiin liitteenä ja siitä sitten vaan tulostamaan...
... Jos siis saisi sen näkymään. Ärrinmurrin tätä vanhaa kotikonetta. Ehkä huomenna olisi hyvä sauma jossain välissä hyväksikäyttää koulun konetta ja tulostaa se.
Oli siinä viestissä muutakin kuin pelkkä liite. Sellaista: "Hei, liity EurAuPairin jengiimme, jeee!". Nooo, jos jätetään se jengeily ja jeeet pois. Hih! Mutta kovin kivalta kuulosti ja sisuksiin tulvahti jonkinmoinen lämmin olo.
Jep, tällä viikolla liityn, tällä viikolla... Ehkä jo keskiviikkona? Tai huomenna?
On omituista, että se on nyt tässä. Se tilanne, jota on odotettu about 2 vuotta. Nyt se tilanne pelottaa ja jännittää. Se liittyminen siis - vaikken ole lähdössäkään maailman toiselle puolelle vielä moneen, moneen kuukauteen. Eikä se pelko ja jännitys ole sellaista karmivaa, vaan ihanaa.
Jos liityn tällä viikolla Auppari- ohjelmaan (tai pyrin...), se tarkoittaa sitä, että toinen blogi starttaa myös tällä viikolla. Kuitenkin lokakuun puolella. Ehkä weekendinä. Siitä ilmoittelen, kun näin on tapahtunut.
Kiitän.
maanantai 28. syyskuuta 2009
lauantai 26. syyskuuta 2009
Syksy ja uudet kujeet
Menin heilumaan surkean, kamalan, huonokuntoisen kameran kanssa ulos perjantaina. Tarkoituksena kuvata syksyä. Tässä lopputulos.
Ihan kuin olisi sunnuntai. Vaikkei olekaan. Johtunee perjantai-vapaapäivästä.
Vaikka olo on iloinen vieläkin torstai-päivän tapahtumista, on myös niitä ei-niin-iloisia asioita. Kuten mediadiplomi. Pitäisi keksiä, mistä median alasta haluaisin tehdä diplomityön. Aikaa on kuulemma vaikka lukuvuoden loppuun asti, mutta se aihe pitäisi keksiä nyt. Opetushallituksen sivuilla olisi ohjeet, mutta tämä vanha kone ei suostu aukaisemaan tiedostoja. Äh!
Lisäksi on muutakin koulumurhetta. Uusi jakso - uudet kujeet, pitäisi olla iloinen. Kai. Sen sijaan uusi jakso tuo myös lievän hermostuneisuuden ilmaan. Ei jaksaisi aloittaa kursseja alusta. Taas. Kyllä kai se tunne siitä hälvenee, kunhan on tätä jaksoa tarvonnut muutaman viikon.
P.S. Ensi viikolla tämä tyttö lähettää sen hakemuksen vihdoin ja viimein Au pair-ohjelmaan! Eilen tilasin (lähinnä äidin mielen rauhoittamiseksi) esitteenkin EurAuPairin sivuilta - vaikka tuskin siinä on mitään uutta, mitä nettisivuilla oli. Mutta esitteet on kivoja!
torstai 24. syyskuuta 2009
Maailma ei loppunutkaan
Minä tein sen. Hemmetti soikoon - alustavan tarkistuksen mukaan olisin kipuamassa erittäin helposti läpi YO-ruotsissa!
Kun sain tänään ilmoituksen, että saisin mahdollisesti tietää tulokset, olo muuttui... Varsin vaikeaksi. Mielessä myllersi, sillä en olisi millään halunnut mennä rehtorin pakeille ja tiedustella mahdollista pistepottia. Oloa ei yhtään parantanut tieto siitä, että ruotsin opettajan mukaan tänä keväänä oli erittäin haastava YO-koe.
Kuumia väristyksiä (!!) aaltoili selkäpiissä ja ravisutti kehoa. Mielenkiinto heräsi vasta, kun kuulin toiselta ruotsin kirjoittajalta, että rehtorin mielestä kokeet olivat menneet todella hyvin.
Hmm.
Loppujen lopuksi ystävä hyvä onnistui maanittelemaan minut rehtorin oven taakse, lupautuen henkiseksi tueksi. Ja ONNEKSI hän teki niin!
Aijaijai! On niin mielettömän hyvä fiilis! Nyt ei ainakaan pitäisi suuria hätiämitiä olla kevään kirjoituksissa, koska ruotsi oli pahin. Eli olen jo periaatteessa ylioppilas? Noh joo, en kyllä vielä, mutta... Melkein, eh?
Fiiliksiä kohotti entisestään äidin kanssa käyty keskustelu, kun tulin kotiin tänään. Aloimme juttelemaan Au pair-hommasta. Itku kihosi silmiin, kun äiti ei vain lämmennyt sille. USAlle siis. "Iso maa, paljon vihollisia. Menisit Eurooppaan. Tai entä jos jäisit vain Suomeen?"
Onneksi äiti itsekin myönsi sen; on vaikeaa päästää esikoistaan suureen maailmaan yksin. Ei äiti itse ole paljoa matkustellut, ei osaa paljon kieliäkään (suomi ja muutama sana englantia...). Kyllähän minä ymmärrän, että on hankalakin ymmärtää tällaista matkakuumetta, jos itse ei ole sellaista potenut. Kaikki jutut USAstakin on nähty tv:stä. Ja telkusta on tietenkin jäänyt kaikki negatiiviset uutiset Amerikasta mieleen.
Lisäksi äitiä huoletti yhteydenpito. Ehkä jopa eniten. Ja se, ettei USAssa ole tuttuja.
Kaikki alkoi onneksi järjestyä, kun kerroin kaikki mahdolliset plussat USAan menemisestä ja kuinka turvallista se kuitenkin on, jne. Ja kerroin blogeista, joita on olemassa internetin syövereissä - että tulen pitämään yhteyttä sellaisen kautta vaikka joka päivä, että hän tietää, missä liikun ja kenenkin kanssa... No en ehkä ihan kaikkea, mutta melkein!
Varmasti äiskänkin harteilta vierähti pieni taakka maahan. Eihän sitä huolta kokonaan voi äidin mielestä poistaa heti. Luulen, että kun matkaan on lähdetty ja turvallisesti (mahdollisesti?) Amerikan mantereella ollaan oltu jonkin aikaa, niin alkaa asiat normalisoitua. Kyllä asioilla on tapana järjestyä.
Että näin. Aika kymppi päivä, vai mitäs sanotte? Jo puolentoista viikon sisällä täytän hakemusta EurAuPairin sivuilla - katsotaan, mihin se johtaa!
Kun sain tänään ilmoituksen, että saisin mahdollisesti tietää tulokset, olo muuttui... Varsin vaikeaksi. Mielessä myllersi, sillä en olisi millään halunnut mennä rehtorin pakeille ja tiedustella mahdollista pistepottia. Oloa ei yhtään parantanut tieto siitä, että ruotsin opettajan mukaan tänä keväänä oli erittäin haastava YO-koe.
Kuumia väristyksiä (!!) aaltoili selkäpiissä ja ravisutti kehoa. Mielenkiinto heräsi vasta, kun kuulin toiselta ruotsin kirjoittajalta, että rehtorin mielestä kokeet olivat menneet todella hyvin.
Hmm.
Loppujen lopuksi ystävä hyvä onnistui maanittelemaan minut rehtorin oven taakse, lupautuen henkiseksi tueksi. Ja ONNEKSI hän teki niin!
Aijaijai! On niin mielettömän hyvä fiilis! Nyt ei ainakaan pitäisi suuria hätiämitiä olla kevään kirjoituksissa, koska ruotsi oli pahin. Eli olen jo periaatteessa ylioppilas? Noh joo, en kyllä vielä, mutta... Melkein, eh?
Fiiliksiä kohotti entisestään äidin kanssa käyty keskustelu, kun tulin kotiin tänään. Aloimme juttelemaan Au pair-hommasta. Itku kihosi silmiin, kun äiti ei vain lämmennyt sille. USAlle siis. "Iso maa, paljon vihollisia. Menisit Eurooppaan. Tai entä jos jäisit vain Suomeen?"
Onneksi äiti itsekin myönsi sen; on vaikeaa päästää esikoistaan suureen maailmaan yksin. Ei äiti itse ole paljoa matkustellut, ei osaa paljon kieliäkään (suomi ja muutama sana englantia...). Kyllähän minä ymmärrän, että on hankalakin ymmärtää tällaista matkakuumetta, jos itse ei ole sellaista potenut. Kaikki jutut USAstakin on nähty tv:stä. Ja telkusta on tietenkin jäänyt kaikki negatiiviset uutiset Amerikasta mieleen.
Lisäksi äitiä huoletti yhteydenpito. Ehkä jopa eniten. Ja se, ettei USAssa ole tuttuja.
Kaikki alkoi onneksi järjestyä, kun kerroin kaikki mahdolliset plussat USAan menemisestä ja kuinka turvallista se kuitenkin on, jne. Ja kerroin blogeista, joita on olemassa internetin syövereissä - että tulen pitämään yhteyttä sellaisen kautta vaikka joka päivä, että hän tietää, missä liikun ja kenenkin kanssa... No en ehkä ihan kaikkea, mutta melkein!
Varmasti äiskänkin harteilta vierähti pieni taakka maahan. Eihän sitä huolta kokonaan voi äidin mielestä poistaa heti. Luulen, että kun matkaan on lähdetty ja turvallisesti (mahdollisesti?) Amerikan mantereella ollaan oltu jonkin aikaa, niin alkaa asiat normalisoitua. Kyllä asioilla on tapana järjestyä.
Että näin. Aika kymppi päivä, vai mitäs sanotte? Jo puolentoista viikon sisällä täytän hakemusta EurAuPairin sivuilla - katsotaan, mihin se johtaa!
tiistai 22. syyskuuta 2009
Kivi Kylmä Rauhallinen
Paloma Faithin Stone Cold Sober on soinut radiossa paljon. Eikä se soitto ole jäänyt vain radioon. Se on tullut myös päähän. Eikä siinä mitään. Paljon pahempiakin on päähän jäänyt jammaamaan. SCS on ihan jees kappale.
Palomasta siirrytäänkin sitten sujuvasti muihin juttuihin.
What happen's next? -lista alkoi uhkaavasti lyhenemään, joten täyttelin sitä äsken - en tosin innoissani, sillä lista täyttyi kuin täyttyikin suurimmaksi osaksi YO-kokeilla. Nouuu! Onneksi on vielä P!nk piristämässä päivää synkeään marraskuuhun.
No joo, synkeään ja synkeään. Ihan mukava kuukausi marraskuu on. Ehkä vähän pimeää, kun ensilumet eivät meinaa pysyä maassa millään tavalla. Ihan kuin ne ihanat lumihiutaleet eivät haluaisi jäädä...
Muistan pari vuotta takaperin olleen syksyn, kun satoi KOKO AJAN. Siis kirjaimellisesti. Ja oli niin harmaata. Tänä vuonna syksy on näyttänyt melko värikkäältä ja kivalta ja aurinkokin on pilkotellut monesti pilvien raosta.
Maailma tosin näyttää vähän vaikealle tällä hetkellä, kun koeviikko ei ihan putkeen uiskennellut. Sekä ruotsin että yhteiskuntaopin kurssikokeet meni penkin alle. Etenkin ruotsin. Siis ruotsin. Siis... Sen jonka kirjoitin. Jep! Ruotsin kurssikoe oli päivää ennen YO-koetta. En tiedä, mikä minuun silloin iski. Kädet tärisi, oli paha olo, en voinut keskittyä - en sitten yhtään. Taisi verensokeri olla alhaalla? Niinpä se koe meni vähän diipadaapaduu eli uusintaan. Kai. Yhteiskuntaopin koe ei vain muuten napsahtanut kohdilleen. Syy oli varmasti ruotsissa (sen opiskelu oli vähän ykkössijalla) ja siinä, kun majailin Kuopiossa viikonlopun (en lukenut).
Onneksi alkaa taas uusi jakso ja uudet kujeet. Huomenna on vapaapäivä, torstaina pääsee vähän virittelemään koulun penkille ajatuksia toisen jakson aineisiin (psykologia, englanti ja uskonto sekä viestintäkurssi), perjantaina taas siivouspuuhiin kotona (taksvärkki).
P.S. Olen päättänyt, että pidän tätä blogia nyt ihan reippaasti ensi vuodenkin puolelle. Aloitan toisen blogini ensi kuussa, mutta se tulee käsittelemään vain ja ainoastaan Au pair- juttuja, ja tämä blogi sitten tätä kaikkea muuta, mitä tapahtuu. Ainakin tällä hetkellä näin ois suunnitelmat!
Palomasta siirrytäänkin sitten sujuvasti muihin juttuihin.
What happen's next? -lista alkoi uhkaavasti lyhenemään, joten täyttelin sitä äsken - en tosin innoissani, sillä lista täyttyi kuin täyttyikin suurimmaksi osaksi YO-kokeilla. Nouuu! Onneksi on vielä P!nk piristämässä päivää synkeään marraskuuhun.
No joo, synkeään ja synkeään. Ihan mukava kuukausi marraskuu on. Ehkä vähän pimeää, kun ensilumet eivät meinaa pysyä maassa millään tavalla. Ihan kuin ne ihanat lumihiutaleet eivät haluaisi jäädä...
Muistan pari vuotta takaperin olleen syksyn, kun satoi KOKO AJAN. Siis kirjaimellisesti. Ja oli niin harmaata. Tänä vuonna syksy on näyttänyt melko värikkäältä ja kivalta ja aurinkokin on pilkotellut monesti pilvien raosta.
Maailma tosin näyttää vähän vaikealle tällä hetkellä, kun koeviikko ei ihan putkeen uiskennellut. Sekä ruotsin että yhteiskuntaopin kurssikokeet meni penkin alle. Etenkin ruotsin. Siis ruotsin. Siis... Sen jonka kirjoitin. Jep! Ruotsin kurssikoe oli päivää ennen YO-koetta. En tiedä, mikä minuun silloin iski. Kädet tärisi, oli paha olo, en voinut keskittyä - en sitten yhtään. Taisi verensokeri olla alhaalla? Niinpä se koe meni vähän diipadaapaduu eli uusintaan. Kai. Yhteiskuntaopin koe ei vain muuten napsahtanut kohdilleen. Syy oli varmasti ruotsissa (sen opiskelu oli vähän ykkössijalla) ja siinä, kun majailin Kuopiossa viikonlopun (en lukenut).
Onneksi alkaa taas uusi jakso ja uudet kujeet. Huomenna on vapaapäivä, torstaina pääsee vähän virittelemään koulun penkille ajatuksia toisen jakson aineisiin (psykologia, englanti ja uskonto sekä viestintäkurssi), perjantaina taas siivouspuuhiin kotona (taksvärkki).
P.S. Olen päättänyt, että pidän tätä blogia nyt ihan reippaasti ensi vuodenkin puolelle. Aloitan toisen blogini ensi kuussa, mutta se tulee käsittelemään vain ja ainoastaan Au pair- juttuja, ja tämä blogi sitten tätä kaikkea muuta, mitä tapahtuu. Ainakin tällä hetkellä näin ois suunnitelmat!
maanantai 21. syyskuuta 2009
Maija pelasti päivän
Perjantaita voisi kutsua istumispäiväksi, koska istuin lähes koko päivän.
Klo 09.00-15.00 oli ruotsin YO-kirjoitukset. Sen koko ajan istuin salissa ja väänsin jotain ihmeellistä paperille. Edellisen yön olin nukkunut jokseenkin rauhallisesti ja olo oli salissakin tyyni. Oli mukava napsia viinirypäleitä välistä suuhun. Kaikki ruoat menivät muutenkin äkkiä, kun tuli kymmenen jälkeen tuskainen nälkä!
Kuusi tuntia tuntui vain parille tunnille. Koe ei sinällään kovin vaikea ollut, mutta silti voi liipata läheltä, pääsenkö läpi vai ei. Jos pääsen läpi, kiljun innosta ja menen sekaisin. Jos en pääse, niin... En kilju innosta...
Kirjoittelun jälkeen hyppäsin bussiin. Kuopio kutsui. Matkan aikana soitti äiti, joka kyseli huolestuneena, miten voin. Seuraavaksi soitti kummitäti (se Kuopiossa asuva), joka ilmoitti tulevansa kotiin vasta myöhään sunnuntai-iltana, joten saisin yöpyä yksikseni hänen asunnollaan. Kolmas soitto tuli taas kummitädiltä, joka toisti tulevansa vasta sunnuntai-iltana... Okei, okei! Ja neljännellä kerralla soitti taas äiti, joka kertoi soittaneensa kummitädille, että onko hän kotona... Aaaah!
Kun pääsin Kuopion kaduille puoli kuuden aikaan, alkoi tulla kiire. Piti käydä lähikaupassa ostamassa aamupalatarvikkeita ja viemässä tavarat kummitädin asunnolle.
Loppujen lopuksihan siinä kävi niin, että ihan turhia kiirehdin. Kerkesin matkalla jopa kiertää leffateatterin kautta ja varata liput lauantaille The Ugly Truth -leffaan.
Olo oli jokseenkin aika tyhjä ja outo, vaikka minun piti olla ihan fiiliksissä konsertin suhteen; sitä oli sentään odotettu kuin kuuta nousevaa monta, monta kuukautta! Vähän vain taisi nakertaa ruotsin YO, vaikka en asiaa pahemmin ajatellutkaan. Kai se alitajunnassa jossain hiiviskeli - anyway.
Olo muuttui kuitenkin kihelmöivän onnelliseksi, kun istahdin kolmannelle riville, melko keskelle. Jalkoja tärisytti. Ja jännitti! Lava oli niin lähellä! Ihan eri näkökulma kuin helmikuussa 2007 konserttikiertueella, 13. riviltä! Nam!
Ja vihdoin se alkoi. Tarharyhmä nousi lavalle. Maija Vilkkumaa, Isa-Eerika Lehto ja Minna Haapkylä. Ja Eppu Kosonen (ei tainnut olla alkuperäisessä kokoonpanossa). Räväkkää tyttöpoppia. Tai naisenergiaa. Tuntui silti, että naiset muuttuivat taas 16-vuotiaiksi. Sellaista menoa se oli! Mutta hyvä niin.
Väliajan jälkeen Maija Vilkkumaa astui vihdoin ja viimein lavalle ja fiilis salissakin muuttui. Ihmiset lauloivat enemmän mukana.
Klo 09.00-15.00 oli ruotsin YO-kirjoitukset. Sen koko ajan istuin salissa ja väänsin jotain ihmeellistä paperille. Edellisen yön olin nukkunut jokseenkin rauhallisesti ja olo oli salissakin tyyni. Oli mukava napsia viinirypäleitä välistä suuhun. Kaikki ruoat menivät muutenkin äkkiä, kun tuli kymmenen jälkeen tuskainen nälkä!
Kuusi tuntia tuntui vain parille tunnille. Koe ei sinällään kovin vaikea ollut, mutta silti voi liipata läheltä, pääsenkö läpi vai ei. Jos pääsen läpi, kiljun innosta ja menen sekaisin. Jos en pääse, niin... En kilju innosta...
Kirjoittelun jälkeen hyppäsin bussiin. Kuopio kutsui. Matkan aikana soitti äiti, joka kyseli huolestuneena, miten voin. Seuraavaksi soitti kummitäti (se Kuopiossa asuva), joka ilmoitti tulevansa kotiin vasta myöhään sunnuntai-iltana, joten saisin yöpyä yksikseni hänen asunnollaan. Kolmas soitto tuli taas kummitädiltä, joka toisti tulevansa vasta sunnuntai-iltana... Okei, okei! Ja neljännellä kerralla soitti taas äiti, joka kertoi soittaneensa kummitädille, että onko hän kotona... Aaaah!
Kun pääsin Kuopion kaduille puoli kuuden aikaan, alkoi tulla kiire. Piti käydä lähikaupassa ostamassa aamupalatarvikkeita ja viemässä tavarat kummitädin asunnolle.
Loppujen lopuksihan siinä kävi niin, että ihan turhia kiirehdin. Kerkesin matkalla jopa kiertää leffateatterin kautta ja varata liput lauantaille The Ugly Truth -leffaan.
Olo oli jokseenkin aika tyhjä ja outo, vaikka minun piti olla ihan fiiliksissä konsertin suhteen; sitä oli sentään odotettu kuin kuuta nousevaa monta, monta kuukautta! Vähän vain taisi nakertaa ruotsin YO, vaikka en asiaa pahemmin ajatellutkaan. Kai se alitajunnassa jossain hiiviskeli - anyway.
Olo muuttui kuitenkin kihelmöivän onnelliseksi, kun istahdin kolmannelle riville, melko keskelle. Jalkoja tärisytti. Ja jännitti! Lava oli niin lähellä! Ihan eri näkökulma kuin helmikuussa 2007 konserttikiertueella, 13. riviltä! Nam!
Ja vihdoin se alkoi. Tarharyhmä nousi lavalle. Maija Vilkkumaa, Isa-Eerika Lehto ja Minna Haapkylä. Ja Eppu Kosonen (ei tainnut olla alkuperäisessä kokoonpanossa). Räväkkää tyttöpoppia. Tai naisenergiaa. Tuntui silti, että naiset muuttuivat taas 16-vuotiaiksi. Sellaista menoa se oli! Mutta hyvä niin.
Hunajamelonit valtasivat lavan Tarharyhmän jälkeen. Ikinä en ollut heidän musiikkiaan kuullut, mutta hauskalle kuulosti (vaikken ehkä levyä ostaisi).
Väliajan jälkeen Maija Vilkkumaa astui vihdoin ja viimein lavalle ja fiilis salissakin muuttui. Ihmiset lauloivat enemmän mukana.
Maijan viimeisen biisin aikana koko poppoo - Tarharyhmä, Hunajamelonit ja Maija - kiipesi lavalle ja oli upean näköistä, kun kaikki lauloivat Yöllä- biisiä.
Nämä kuvathan eivät siis laadulla koreile. En ollut edes varma, saiko siellä valokuvata (huhuja olin kuullut, ettei saisi), mutta niinpä vain räpsin kuvia.
Keikan jälkeen Maija vielä ilmestyi nimikirjoituksia rustaamaan. Sain lisäksi yhteiskuvan hänen kanssaan. Kiitin myös keikasta ja sanoin, että se pelasti päivän, kun oli YO-ruotsi. Maija kyseli, että miten meni. Minä vastasin, että: "Öööö... Ööööö... Jotenkin..."
P.S. Olen NIIN laiska, etten vieläkään ole jaksanut kommentoida vastauksia aiempiin postauksiin... Saas nähdä, mitä siitä tulee. EHKÄ keskiviikkona... :b
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Nuhanenäilyä
Päätin tässä ilmoittaa, että en ole ehtinyt/jaksanut vastailla joihinkin kommentteihin, mitä on sadellut feminismin tiimoilta, enkä tule vastaamaan ainakaan ennen viikonloppua. Syynä tämä ahdistava flunssa sekä ruotsin YO-kirjoitus, jolle pitää oikeasti raivata aikaa ja tilaa - siis lukemiseen.
Jeap, voitte arvata, miten tänä viikonloppuna kävi. Hävisin koneen ääreen, jumituin olkkariin katsomaan iki-ihania Gilmoren tyttöjä ja haahuilin huoneesta toiseen lievän kuumeen aiheuttamana. Ihme zombeilua siis. Eilen oli ylilämpöä, tänään alilämpöä, huomenna jos kenties sitä normilämpöä?
Se taas tarkoittaisi sitä, että kouluunkin olisi raahauduttava. Okei. Okei. Okei!
Kirjoitin äsken blablablaa- tekstin tämän syksyn YO-äikän kolmannesta tehtävästä, joka tuli äidinkielentunnilla tehtäväksi. 250 sanaa, about puolessa tunnissa. Ei hyvä, ei ollenkaan. Ei näin kevään YO-äikässä.
Sen äikän jutun jälkeen kirjoittelin innoissani postikortteja ulkomaille. Surffasin postcrossing.com:iin ja napsauttelin hiirellä "Send a Postcard" -painiketta 5 kertaa. Niin on tällä kertaa (tai huomenna) lähdössä kortit Suomeen, Venäjään, Iso-Britanniaan, Turkkiin ja Latviaan.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin,
Miss E. (hmh. En ole koskaan tykännyt miss -sanasta, enkä neidittelystä. Mutta se nyt sattuu olemaan nimeni, joten olkoon)
Jeap, voitte arvata, miten tänä viikonloppuna kävi. Hävisin koneen ääreen, jumituin olkkariin katsomaan iki-ihania Gilmoren tyttöjä ja haahuilin huoneesta toiseen lievän kuumeen aiheuttamana. Ihme zombeilua siis. Eilen oli ylilämpöä, tänään alilämpöä, huomenna jos kenties sitä normilämpöä?
Se taas tarkoittaisi sitä, että kouluunkin olisi raahauduttava. Okei. Okei. Okei!
Kirjoitin äsken blablablaa- tekstin tämän syksyn YO-äikän kolmannesta tehtävästä, joka tuli äidinkielentunnilla tehtäväksi. 250 sanaa, about puolessa tunnissa. Ei hyvä, ei ollenkaan. Ei näin kevään YO-äikässä.
Sen äikän jutun jälkeen kirjoittelin innoissani postikortteja ulkomaille. Surffasin postcrossing.com:iin ja napsauttelin hiirellä "Send a Postcard" -painiketta 5 kertaa. Niin on tällä kertaa (tai huomenna) lähdössä kortit Suomeen, Venäjään, Iso-Britanniaan, Turkkiin ja Latviaan.
Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin,
Miss E. (hmh. En ole koskaan tykännyt miss -sanasta, enkä neidittelystä. Mutta se nyt sattuu olemaan nimeni, joten olkoon)
lauantai 12. syyskuuta 2009
Feminismin kautta vol2
Ugh! Tämä nuori naisen alku on kummissaan. Kävin äsken lukemassa toisesta blogista (jonne oli linkitetty tämä meikän Feminismin kautta -kirjoitus - se selittääkin äkillisen lukijaryntäyksen tänne!) kommentteja feminismin tiimoilta ja en voinut uskoa silmiäni.
Joku lietsoi ilmiselvää sotaa - niin kuin seuraava kommentoija olikin todennut - sukupuolten välille väittämällä itsepäisesti, että naiset ovat ihan oikeasti heikompia kuin miehet ja meitä aivopestään elokuvien ja tv:n avulla, kun taas miehet ovat sen verran jumalia, että voivat nähdä tämän aivopesun ja säästyä siltä! Just joo. Anteeksi nyt vain, mutta hyvän mediakasvatuksen saaneena allekirjoittanut ainakin osaa katsoa kriittisin silmin ruudulta silmien eteen pompahtavia mainoksia ja ohjelmia.
Ja naiset ovat herkempiä kuin miehet? Voi olla, mutta kyllä niitä herkkismiehiäkin näkyy. Eikä se herkkyys tee kestään heikompaa. Sellainen väite on pötypuhetta.
Kommentin kirjoittajalla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka vanhanaikaiselta kuulosti. Tuollaisella asenteella ei pitkälle pötkitä. Ennen ehkä, ei nykyään. Ja onneksi niin on.
Useimmat miehet tuntuvat pitävän Audin ja naisen vertausta vitsinä - ja ehkä se olikin niin. Kyse on vain siitä, miksei sen vitsin heittäjä kertonut sen olevan vitsi ja pyytänyt anteeksi. Ja hei - kuka menee naistenlehteen vertaamaan varsin halventavaan sävyyn naista ja autoa keskenään? Ainakin minun silmissäni se oli halventavaa.
Jos olisi mahdollista, että miehet voisivat olla päivän naisia ja nähdä naisen silmin, asiat voisivat alkaa avautumaan heille paremmin. Ei, en halua sortaa miehiä - voisin mielelläni astua vastaavasti miehen saappaisiin ja kävellä päivän niillä. Voisi tosin olla niin, että miehet oppisivat naiseudesta enemmän kuin minä miehisyydestä. Ehkä.
En sano, että KAIKKI miehet voisivat olla päivän naisia, sillä uskon, että monet miehet ymmärtävät feminismiä ja pitävät sitä tärkeänä. Mutta ne miehet, joiden suusta sammakoita putoilee, ovat takuulla pienen kasvatuksen tarpeessa. Kasvaisitte aikuisiksi?
Joku lietsoi ilmiselvää sotaa - niin kuin seuraava kommentoija olikin todennut - sukupuolten välille väittämällä itsepäisesti, että naiset ovat ihan oikeasti heikompia kuin miehet ja meitä aivopestään elokuvien ja tv:n avulla, kun taas miehet ovat sen verran jumalia, että voivat nähdä tämän aivopesun ja säästyä siltä! Just joo. Anteeksi nyt vain, mutta hyvän mediakasvatuksen saaneena allekirjoittanut ainakin osaa katsoa kriittisin silmin ruudulta silmien eteen pompahtavia mainoksia ja ohjelmia.
Ja naiset ovat herkempiä kuin miehet? Voi olla, mutta kyllä niitä herkkismiehiäkin näkyy. Eikä se herkkyys tee kestään heikompaa. Sellainen väite on pötypuhetta.
Kommentin kirjoittajalla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka vanhanaikaiselta kuulosti. Tuollaisella asenteella ei pitkälle pötkitä. Ennen ehkä, ei nykyään. Ja onneksi niin on.
Useimmat miehet tuntuvat pitävän Audin ja naisen vertausta vitsinä - ja ehkä se olikin niin. Kyse on vain siitä, miksei sen vitsin heittäjä kertonut sen olevan vitsi ja pyytänyt anteeksi. Ja hei - kuka menee naistenlehteen vertaamaan varsin halventavaan sävyyn naista ja autoa keskenään? Ainakin minun silmissäni se oli halventavaa.
Jos olisi mahdollista, että miehet voisivat olla päivän naisia ja nähdä naisen silmin, asiat voisivat alkaa avautumaan heille paremmin. Ei, en halua sortaa miehiä - voisin mielelläni astua vastaavasti miehen saappaisiin ja kävellä päivän niillä. Voisi tosin olla niin, että miehet oppisivat naiseudesta enemmän kuin minä miehisyydestä. Ehkä.
En sano, että KAIKKI miehet voisivat olla päivän naisia, sillä uskon, että monet miehet ymmärtävät feminismiä ja pitävät sitä tärkeänä. Mutta ne miehet, joiden suusta sammakoita putoilee, ovat takuulla pienen kasvatuksen tarpeessa. Kasvaisitte aikuisiksi?
perjantai 11. syyskuuta 2009
Lycka till!
Feministi tai ei - ihmisillä on monta mielipidettä asiasta. Ja se on hienoa. Täytyy itse vielä kuitenkin lisätä, että joskus ihan oikeasti pelottaa (vaikka olenkin feminismin puolesta peukut pystyssä), kuinka vahvasti feminismi on vallassa. Jos naisten asemaa pyritään koko ajan kohottamaan yhteiskunnassa, miten käy miesten? Se kai jää nähtäväksi. Minä en ole tottunut ennustelemaan tulevaa. Ja jos olenkin, niin ne arvaukset ovat menneet päin puita. Eli se siitä.
Tittididii! Perjantai! Ja viikonloppu! Hui, mitäköhän siitäkin tulee? Jään jököttämään koneelle tai koukutun katsomaan telkun ääreen Gilmoren tyttöjä... Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että niitä houkutuksia pitäisi välttää. Ainakin tämä viikonloppu. Koska se on pyhitetty ruotsille.
Kuulostipas pahalle. Se pyhitetty -sana siis, ruotsi -sanan kanssa. YO-kirjoitukset -sanan kanssa olisi ollut vielä pahempi. Ei millään pahalla, ruotsi - ei minulla ole mitään sinua vastaan, mutta kun et suostu tankkautumaan päähäni riittävän hyvin!
Joskus sitä miettii ja manaa, ettei silloin yläasteella (lähinnä ysillä) jaksanut enää kunnolla keskittyä ruotsiin. Ei vaan kiinnostanut. Seurauksena ei-niin-hyvä-ruotsipää. Voisin kuvitella olevani mahtava ruotsin kielen taitaja, jos asuisin jossain rannikkokaupungissa tai -kylässä. Mutta kun en asu.
Ruotsin kirjoituksiin valmentautumista ei yhtään helpota ajatus, että YO-kuuntelusta tuli puolet kokonaispistemäärästä. Okei, odotinkin jotain sen suuntaista, mutta elättelin toivoa, että ihan vain jotenkin kummallisesti olisin saanut enemmän pojoja, mikä oli tietysti tyhmää. Pientä pettymyksen poikasta oli lievästi sanottuna ilmassa eilen iltapäivällä, kun menin etukäteen kuulemaan tulokset. Ei olisi pitänyt!
Huolimatta tuosta kaikki on muuten ookoo. Kirjoitukset on jännä asia, varsinkin kun ruotsin YO on ensimmäinen kirjoitusurakkani. Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut - jopa innoissani -, mitä sapuskaa ja juomista sinne ottaisi mukaan. Onko kellään ideoita? Olen kuullut, että karkkia on monilla ollut mukana. Jotain suklaata, namnam... Se kyllä janottaa paljon. Hedelmät voisivat myös olla kivoja. Elättelin jopa toiveita nuudeleista, mutta ne joko jähmettyisivät ja viilentyisivät rasiassa tai/ja sitten lössähtäisivät siihen veteensä. Not good.
Juomiseksi kelpuuttaisin mielelläni sekä vettä että termariin lämmintä kaakaota. Vaan kuinka paljon, siinäpä kysymys. En nyt haluaisi sitä koko kuusituntista vessassa ravata, vaikka luulen, että pelkästä jännityksestäkin siellä muutaman kerran saattaa käväistä...
Kaiken lisäksi on nuha. Mietin, josko se viikon päästä jo olisi helpottanut. Kun kirjoituksien jälkeen singahdan bussiin ja huristelen Kuopioon Maijaa ja kumppaneita katsomaan, se nuha ei olisi kiva juttu. Ei kyllä kirjoituksissakaan.
Lopuksi kolme kuvaa keskiviikolta, jolloin alkoi rankasti sataa ja aurinko paistamaan lopuksi. Siitähän syntyi - ylläri, pylläri - upea sateenkaari! Ja hienoakin hienompi valoilmiö taivaanrannassa ei meinannut tallentua koko komeudessaan kameran linssiin, mutta uskokaa pois; aivan henkeäsalpaava näky se oli!
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Tittididii! Perjantai! Ja viikonloppu! Hui, mitäköhän siitäkin tulee? Jään jököttämään koneelle tai koukutun katsomaan telkun ääreen Gilmoren tyttöjä... Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että niitä houkutuksia pitäisi välttää. Ainakin tämä viikonloppu. Koska se on pyhitetty ruotsille.
Kuulostipas pahalle. Se pyhitetty -sana siis, ruotsi -sanan kanssa. YO-kirjoitukset -sanan kanssa olisi ollut vielä pahempi. Ei millään pahalla, ruotsi - ei minulla ole mitään sinua vastaan, mutta kun et suostu tankkautumaan päähäni riittävän hyvin!
Joskus sitä miettii ja manaa, ettei silloin yläasteella (lähinnä ysillä) jaksanut enää kunnolla keskittyä ruotsiin. Ei vaan kiinnostanut. Seurauksena ei-niin-hyvä-ruotsipää. Voisin kuvitella olevani mahtava ruotsin kielen taitaja, jos asuisin jossain rannikkokaupungissa tai -kylässä. Mutta kun en asu.
Ruotsin kirjoituksiin valmentautumista ei yhtään helpota ajatus, että YO-kuuntelusta tuli puolet kokonaispistemäärästä. Okei, odotinkin jotain sen suuntaista, mutta elättelin toivoa, että ihan vain jotenkin kummallisesti olisin saanut enemmän pojoja, mikä oli tietysti tyhmää. Pientä pettymyksen poikasta oli lievästi sanottuna ilmassa eilen iltapäivällä, kun menin etukäteen kuulemaan tulokset. Ei olisi pitänyt!
Huolimatta tuosta kaikki on muuten ookoo. Kirjoitukset on jännä asia, varsinkin kun ruotsin YO on ensimmäinen kirjoitusurakkani. Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut - jopa innoissani -, mitä sapuskaa ja juomista sinne ottaisi mukaan. Onko kellään ideoita? Olen kuullut, että karkkia on monilla ollut mukana. Jotain suklaata, namnam... Se kyllä janottaa paljon. Hedelmät voisivat myös olla kivoja. Elättelin jopa toiveita nuudeleista, mutta ne joko jähmettyisivät ja viilentyisivät rasiassa tai/ja sitten lössähtäisivät siihen veteensä. Not good.
Juomiseksi kelpuuttaisin mielelläni sekä vettä että termariin lämmintä kaakaota. Vaan kuinka paljon, siinäpä kysymys. En nyt haluaisi sitä koko kuusituntista vessassa ravata, vaikka luulen, että pelkästä jännityksestäkin siellä muutaman kerran saattaa käväistä...
Kaiken lisäksi on nuha. Mietin, josko se viikon päästä jo olisi helpottanut. Kun kirjoituksien jälkeen singahdan bussiin ja huristelen Kuopioon Maijaa ja kumppaneita katsomaan, se nuha ei olisi kiva juttu. Ei kyllä kirjoituksissakaan.
Lopuksi kolme kuvaa keskiviikolta, jolloin alkoi rankasti sataa ja aurinko paistamaan lopuksi. Siitähän syntyi - ylläri, pylläri - upea sateenkaari! Ja hienoakin hienompi valoilmiö taivaanrannassa ei meinannut tallentua koko komeudessaan kameran linssiin, mutta uskokaa pois; aivan henkeäsalpaava näky se oli!
Mukavaa viikonloppua kaikille!
torstai 10. syyskuuta 2009
Feminismin kautta
Minua on kutsuttu feministiksi ystävien keskuudessa, mutta itse en ihan sitä sanaa käyttäisi. Vai käyttäisinkö? Nykyään ei uskalla hirveästi itseään feministiksi kutsua, kun aletaan väittämään vastaan. Että feministi on vasta sitten, kun on liittynyt johonkin järjestöön, joka pyrkii korottamaan naisten asemaa yhteiskunnassa. Tai jotain muuta vastaavaa.
Minähän en siis missään järjestöissä ole, enkä ole yrittänyt vaikuttaa millään lailla naisten asemaan missään muodossa. Lähinnä olen saattanut ajatella kuin feministi.
Kyllä, olen sitä mieltä, että feminismiä tarvitaan. Tasa-arvo kahden sukupuolen välillä ei ole vielä fifty-fifty.
Vaikea sanoa, mikä eniten närkästyttää. Ainakin palkka on yksi asia, mikä on saanut useampaan kertaan veren kuohumaan. Miksi hitossa miehille pitää antaa enemmän palkkaa kuin naisille? Onko tälle mitään painavaa syytä? Olikohan se miehen euro se naisen kahdeksankymmentä senttiä. Miksi?
Sitten on armeija-asia, jonka kanssa on vähän ristiriitainen tunne. Armeija on vain miehille pakollista ja naisetkin saavat vapaaehtoisesti siihen osallistua - mutta vielä jokunen vuosi sitten eivät. Tasa-arvon nimissähän armeijan pitäisi olla sekä miehille ETTÄ naisille pakollista tai vapaaehtoista. Muttamutta. Itsehän en ole koskaan kokenut suurta valaistumista armeijaan lähtemisestä. Joten on hankala ottaa kantaa tähän, että molemmille sukupuolille armeija joko vapaaehtoista tai pakollista.
On myös erittäin typerää ajattelua joskus, että naiset ovat jotenkin heikompia ja osaamattomampia kuin miehet. Tavallaan ei odoteta naisen pystyvän miehen töihin. Se loukkaa. Jos mies ei pysty miehen töihin, niin aletaan heittämään kysymysmerkkiä ja huutomerkkiä ilmaan, mutta jos nainen ei pysty miehen töihin, niin se ymmärretään ja sille voidaan jopa naureskella.
Onhan se surullistakin. Vähättely johtaa vääjäämättä umpikujaan.
Niin kävi muuan Kiesin Eskolle, joka tuossa viikko sitten innostui heittelemään varsin mielenkiintoisia vertailuja ilmaan Anna-lehdessä. Siis naistenlehdessä haukkui naisia. Tai siis vertasi Audiin. Eli haukkui. Ainakin väitteet, joita en jaksa tässä luetella, saivat suun loksahtamaan auki ja silmien leviämään korviin asti. Niin kovin monella muullakin.
Tietääköhän kukaan, missä Esko on? Eskooo, minne katosit? Esko, oisit ees antanu mun kysyä sulta, että miksi, oi miksi?
Minähän en siis missään järjestöissä ole, enkä ole yrittänyt vaikuttaa millään lailla naisten asemaan missään muodossa. Lähinnä olen saattanut ajatella kuin feministi.
Kyllä, olen sitä mieltä, että feminismiä tarvitaan. Tasa-arvo kahden sukupuolen välillä ei ole vielä fifty-fifty.
Vaikea sanoa, mikä eniten närkästyttää. Ainakin palkka on yksi asia, mikä on saanut useampaan kertaan veren kuohumaan. Miksi hitossa miehille pitää antaa enemmän palkkaa kuin naisille? Onko tälle mitään painavaa syytä? Olikohan se miehen euro se naisen kahdeksankymmentä senttiä. Miksi?
Sitten on armeija-asia, jonka kanssa on vähän ristiriitainen tunne. Armeija on vain miehille pakollista ja naisetkin saavat vapaaehtoisesti siihen osallistua - mutta vielä jokunen vuosi sitten eivät. Tasa-arvon nimissähän armeijan pitäisi olla sekä miehille ETTÄ naisille pakollista tai vapaaehtoista. Muttamutta. Itsehän en ole koskaan kokenut suurta valaistumista armeijaan lähtemisestä. Joten on hankala ottaa kantaa tähän, että molemmille sukupuolille armeija joko vapaaehtoista tai pakollista.
On myös erittäin typerää ajattelua joskus, että naiset ovat jotenkin heikompia ja osaamattomampia kuin miehet. Tavallaan ei odoteta naisen pystyvän miehen töihin. Se loukkaa. Jos mies ei pysty miehen töihin, niin aletaan heittämään kysymysmerkkiä ja huutomerkkiä ilmaan, mutta jos nainen ei pysty miehen töihin, niin se ymmärretään ja sille voidaan jopa naureskella.
Onhan se surullistakin. Vähättely johtaa vääjäämättä umpikujaan.
Niin kävi muuan Kiesin Eskolle, joka tuossa viikko sitten innostui heittelemään varsin mielenkiintoisia vertailuja ilmaan Anna-lehdessä. Siis naistenlehdessä haukkui naisia. Tai siis vertasi Audiin. Eli haukkui. Ainakin väitteet, joita en jaksa tässä luetella, saivat suun loksahtamaan auki ja silmien leviämään korviin asti. Niin kovin monella muullakin.
Tietääköhän kukaan, missä Esko on? Eskooo, minne katosit? Esko, oisit ees antanu mun kysyä sulta, että miksi, oi miksi?
tiistai 8. syyskuuta 2009
Matkakuumetta
Matkakuume nousee, laskee. Käyn päivittäin mol.fi:ssä tökkimässä hiirellä au pair-ilmoituksia ja arvioiden niiden plussat ja miinukset. Siis silti, vaikka tiedän jo suuntaavani ensiksi Amerikkoihin. Niin - ensin. Että kuinkas kauan minä sitten matkustelisinkaan? Vuosia?
Ei voi tietää. Se osa on vähän tihkusateen peitossa vielä.
Ja hakeako vai eikö hakea minnekään opiskelemaan lukion jälkeen. Luultavasti haen. Mutta entä jos pääsen ja menen vuodeksi jenkkeihin, tajuan, että haluan matkustaa lisää, mutta on se opiskelupaikka Suomessa... Ja haluaisin molempia? Luulenpa vaan, että palaisin häntä koipien välissä Suomeen sen jälkeen.
Se ainakin on vissi ja varma, että vuodeksi lähden ainakin pois! Ja USAan. Harvoin tulee näin hyvät mahikset päästä matkustelemaan - ja vielä melko edullisestikin!
Enää joku kuukausi ja ajattelin liittyä Euraupairin jengiin. Jos pääsen, pääsenhän, please?
Sorry, ihme vuodatusta taas Auppariudesta, joka on mulle pieni valopilkku lukioinnista tällä hetkellä ;)
Ei voi tietää. Se osa on vähän tihkusateen peitossa vielä.
Ja hakeako vai eikö hakea minnekään opiskelemaan lukion jälkeen. Luultavasti haen. Mutta entä jos pääsen ja menen vuodeksi jenkkeihin, tajuan, että haluan matkustaa lisää, mutta on se opiskelupaikka Suomessa... Ja haluaisin molempia? Luulenpa vaan, että palaisin häntä koipien välissä Suomeen sen jälkeen.
Se ainakin on vissi ja varma, että vuodeksi lähden ainakin pois! Ja USAan. Harvoin tulee näin hyvät mahikset päästä matkustelemaan - ja vielä melko edullisestikin!
Enää joku kuukausi ja ajattelin liittyä Euraupairin jengiin. Jos pääsen, pääsenhän, please?
Sorry, ihme vuodatusta taas Auppariudesta, joka on mulle pieni valopilkku lukioinnista tällä hetkellä ;)
maanantai 7. syyskuuta 2009
Ohi on!
Jaahas. Sitä eletään maanantai -iltaa. Ja kotona jälleen, piiiiitkältä tuntuvan päivän jälkeen.
Eiliseen jäi synttärit. Sain vielä illemmalla tädiltä 20€ ja kummitädiltä 200€ autokouluun. JA sen kauan himoitsemani lipun Maijan konserttiin ensi perjantaiksi (samalta kummitädiltä). Se oli siis ostettu jo aikoja sitten, mutta hän luovutti nyt sen meikälle ihasteltavaksi (ja käytettäväksikin - totta kai!).
Viime yö meni nukkuessa huonosti. En kylläkään herännyt kertaakaan kesken unien, mutta silti - ihan kuin olisin nukkunut huonosti. Ja aamulla ahdisti niin paljon, ettei ole tottakaan. Sellainen ahdistus ei ole normaalia minulle. Mutta niin vain ahdisti. Aamulla radionkin päälle laittaessani kuulin, kuinka uutisissa todettiin: "Tänään alkavat YO-kirjoitukset ruotsin kuuntelulla..." Ai kun kiva!
Puoli yhdeksältä saavuin lukiolle ja kun siinä luokkatovereiden kanssa odoteltiin rehtoria ja ruotsin opea paikalle, ehti jännitys vain kasaantua lisää niskoille. Vartin päästä oltiinkin kielistudiossa täyttelemässä nimeä ja koulun numeroita sun muita lappuun. Ja aloitettiin. Sinetöity kuori aukaistiin silmiemme edessä ja ensimmäistä kertaa kaikki paikalla olevat saivat uunituoreet kokeet eteensä.
Oli sekava fiilis tajuta, ettei kuuntelussa ollutkaan kauan pelättyä tiivistelmää, vaan ihan avoimet viisi kohtaa.
Ja vielä karmivampaa oli saada rehtori taakse istumaan... Jaiks!
Loppujen lopuksi kaikki tuli ja meni, nopeasti. Voisin jopa rohkeasti veikata, että läpi meni - joten kuten. Mutta kuitenkin. Läpi. Ehkä. Sen kuulee perjantaina, alustavasti. Huuuuui!
Jonkinmoista perhosten lepattelua vatsassa oli havaittavissa kokeen jälkeenkin. Ajatuksetkin olivat kasassa ja päätä puristi. Loppu päivä kuljettiinkin ihan sumussa ja väsymyksen tainnuttamana. Se ei ehkä ollut hyvä juttu ajotunnilla, jolloin ei meinannut jaksaa keskittyä ollenkaan, mihinkään. Huomenna paremmin?
Eiliseen jäi synttärit. Sain vielä illemmalla tädiltä 20€ ja kummitädiltä 200€ autokouluun. JA sen kauan himoitsemani lipun Maijan konserttiin ensi perjantaiksi (samalta kummitädiltä). Se oli siis ostettu jo aikoja sitten, mutta hän luovutti nyt sen meikälle ihasteltavaksi (ja käytettäväksikin - totta kai!).
Viime yö meni nukkuessa huonosti. En kylläkään herännyt kertaakaan kesken unien, mutta silti - ihan kuin olisin nukkunut huonosti. Ja aamulla ahdisti niin paljon, ettei ole tottakaan. Sellainen ahdistus ei ole normaalia minulle. Mutta niin vain ahdisti. Aamulla radionkin päälle laittaessani kuulin, kuinka uutisissa todettiin: "Tänään alkavat YO-kirjoitukset ruotsin kuuntelulla..." Ai kun kiva!
Puoli yhdeksältä saavuin lukiolle ja kun siinä luokkatovereiden kanssa odoteltiin rehtoria ja ruotsin opea paikalle, ehti jännitys vain kasaantua lisää niskoille. Vartin päästä oltiinkin kielistudiossa täyttelemässä nimeä ja koulun numeroita sun muita lappuun. Ja aloitettiin. Sinetöity kuori aukaistiin silmiemme edessä ja ensimmäistä kertaa kaikki paikalla olevat saivat uunituoreet kokeet eteensä.
Oli sekava fiilis tajuta, ettei kuuntelussa ollutkaan kauan pelättyä tiivistelmää, vaan ihan avoimet viisi kohtaa.
Ja vielä karmivampaa oli saada rehtori taakse istumaan... Jaiks!
Loppujen lopuksi kaikki tuli ja meni, nopeasti. Voisin jopa rohkeasti veikata, että läpi meni - joten kuten. Mutta kuitenkin. Läpi. Ehkä. Sen kuulee perjantaina, alustavasti. Huuuuui!
Jonkinmoista perhosten lepattelua vatsassa oli havaittavissa kokeen jälkeenkin. Ajatuksetkin olivat kasassa ja päätä puristi. Loppu päivä kuljettiinkin ihan sumussa ja väsymyksen tainnuttamana. Se ei ehkä ollut hyvä juttu ajotunnilla, jolloin ei meinannut jaksaa keskittyä ollenkaan, mihinkään. Huomenna paremmin?
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Peilin pelle vanhenee
Niin se päivä koitti, minunkin vuoroni tuli. 18-vee. Minä. Jee?
"Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Peilin pelle vanhenee
varpaita hirvittää sirpaleet"
Olen nyt aikuinen, lain silmissä. Entä sitten oikeasti?
"Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui"
Katri Ylander totesi - mielestäni osuvasti - viikko sitten ilmestyneessä Sunnuntaisuomalaisessa: "Ihminen on aikuinen, kun hän on oppinut hyväksymään itsensä ja muut. Kaikilla on lukkonsa, joita kasvun myötä on tullut. Kun on löytänyt tasapainon itsensä kanssa, voi nähdä avarammin muun maailman. Kun pystyy ottamaan vastuuta niin, ettei se tunnu ylettömän vaikealta, on aikuinen."
"Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa
Päivä pitenee, aika matelee
ja sitten toista muistuttaa"
Wou. Voiko tuohon vielä enempää lisätä? No, voi, mutta kyllä tuossa ne pääkohdat aikuisuudesta on. Kaikilla on tietysti omat mielipiteensä tästäkin asiasta, tämä on minun.
Vaahtosammuttimen kokoisena, pikkuisena pörröpäänä, sitä mietti, että 18-vuotias on niin iso ja niin hieno ihminen, kuin olla ja voi. Silloin oli ihan varma, että tietäisi kaikki maailman asiat, kun olisi kirjaimellisesti aikuinen.
Kaikki kuitenkin tietävät, että mitä isommaksi kasvetaan, sitä realistisemmaksi kaikki muuttuu. Damn!
Kyllä minä luulen, että olen vielä lapsi, vaikka se täysi-ikäisyys tulikin mittariin. Ja jollain tavalla olen ollut aikuinen jo about 2-3 vuotta. Henkisesti siis. 15-vuotiaana nauratti, kun "Mikä on henkinen ikäsi" -testissä napsahti 33-vuotta vastaukseksi. Siis 33! Huh! 16-vuotiaana kun saman testin tein, niin tuli vastauksena parikymppinen. Alaspäin mennään?
Testit on kivoja, kylläjuu, mutta eivät niin luotettavia, kuin järki ja tunne yhdessä. Kyllähän sitä itse pitää tietää, että kuinka kypsä on. Jos on vähänkin epävarma, niin voi hyvinkin olla vielä lapsenkengissä.
18-ikävuosi tuo oikeuksia, joita ei ennen ole ollutkaan saatavilla. Jee, saan mennä Alkoon ja ostaa laillisesti alkoholijuomia! Jee, saan ostaa tupakkaa ja vähän tossa sauhutella! Eiei, EI! Nuo oikeudet eivät juurikaan houkuta, kun en ole ikinä kokenut Alkoa mitenkään puoleensa vetäväksi paikaksi. Ja kaikkein vähiten haluaisin aloittaa tappamaan itseäni tupakan avustuksella.
Entä muut? Saan mennä naimisiin? Joo-o, nou thänks - yet. Ensin olisi varmaan kiva löytää se sulhanenkin. Vaikka en olisi sen sulhasenkaan löydyttyä vielä valmis menemään naimisiin. Ihan liian aikaista.
Saan mennä ajokorttikokeisiin. ÖööÖöö, ensin ehkä kannattaisi käydä ne ajotunnit läpi ja opiskellakin kirjallisia lisää, ennen kuin uskaltaisin ajokorttikokeita alkaa suorittamaan!
Oliko muka kivoja oikeuksia? Ei edes tule muita mieleen. PAITSI, että pääsen nyt K18-keikoillekin! Ei sillä, että pääsisin juomaan sinne, vaan pääsisin fiilistelemään lempparibändejä, jos sellaisia tapahtumia sattuisi tulemaan jonnekin.
Ei ole loppujen lopuksi paljon tullut lahjoja. Vielä. Isältä ja äidiltä sain 50 €, karkkipussin, kirjekuoria ja kynän. Pikkuveljeltä taas 1 € ja siskolta pöllityt kaksi väritussia sekä minulta lupaa kysymättä anastetun kortin. Hih.
"Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Peilin pelle vanhenee
varpaita hirvittää sirpaleet"
Olen nyt aikuinen, lain silmissä. Entä sitten oikeasti?
"Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui"
Katri Ylander totesi - mielestäni osuvasti - viikko sitten ilmestyneessä Sunnuntaisuomalaisessa: "Ihminen on aikuinen, kun hän on oppinut hyväksymään itsensä ja muut. Kaikilla on lukkonsa, joita kasvun myötä on tullut. Kun on löytänyt tasapainon itsensä kanssa, voi nähdä avarammin muun maailman. Kun pystyy ottamaan vastuuta niin, ettei se tunnu ylettömän vaikealta, on aikuinen."
"Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa
Päivä pitenee, aika matelee
ja sitten toista muistuttaa"
Wou. Voiko tuohon vielä enempää lisätä? No, voi, mutta kyllä tuossa ne pääkohdat aikuisuudesta on. Kaikilla on tietysti omat mielipiteensä tästäkin asiasta, tämä on minun.
Vaahtosammuttimen kokoisena, pikkuisena pörröpäänä, sitä mietti, että 18-vuotias on niin iso ja niin hieno ihminen, kuin olla ja voi. Silloin oli ihan varma, että tietäisi kaikki maailman asiat, kun olisi kirjaimellisesti aikuinen.
Kaikki kuitenkin tietävät, että mitä isommaksi kasvetaan, sitä realistisemmaksi kaikki muuttuu. Damn!
Kyllä minä luulen, että olen vielä lapsi, vaikka se täysi-ikäisyys tulikin mittariin. Ja jollain tavalla olen ollut aikuinen jo about 2-3 vuotta. Henkisesti siis. 15-vuotiaana nauratti, kun "Mikä on henkinen ikäsi" -testissä napsahti 33-vuotta vastaukseksi. Siis 33! Huh! 16-vuotiaana kun saman testin tein, niin tuli vastauksena parikymppinen. Alaspäin mennään?
Testit on kivoja, kylläjuu, mutta eivät niin luotettavia, kuin järki ja tunne yhdessä. Kyllähän sitä itse pitää tietää, että kuinka kypsä on. Jos on vähänkin epävarma, niin voi hyvinkin olla vielä lapsenkengissä.
18-ikävuosi tuo oikeuksia, joita ei ennen ole ollutkaan saatavilla. Jee, saan mennä Alkoon ja ostaa laillisesti alkoholijuomia! Jee, saan ostaa tupakkaa ja vähän tossa sauhutella! Eiei, EI! Nuo oikeudet eivät juurikaan houkuta, kun en ole ikinä kokenut Alkoa mitenkään puoleensa vetäväksi paikaksi. Ja kaikkein vähiten haluaisin aloittaa tappamaan itseäni tupakan avustuksella.
Entä muut? Saan mennä naimisiin? Joo-o, nou thänks - yet. Ensin olisi varmaan kiva löytää se sulhanenkin. Vaikka en olisi sen sulhasenkaan löydyttyä vielä valmis menemään naimisiin. Ihan liian aikaista.
Saan mennä ajokorttikokeisiin. ÖööÖöö, ensin ehkä kannattaisi käydä ne ajotunnit läpi ja opiskellakin kirjallisia lisää, ennen kuin uskaltaisin ajokorttikokeita alkaa suorittamaan!
Oliko muka kivoja oikeuksia? Ei edes tule muita mieleen. PAITSI, että pääsen nyt K18-keikoillekin! Ei sillä, että pääsisin juomaan sinne, vaan pääsisin fiilistelemään lempparibändejä, jos sellaisia tapahtumia sattuisi tulemaan jonnekin.
Lisäksi olen muistanut kaikki nämä vuodet kirjeen, jonka kirjoitin 13-vuotiaana 18-vuotiaalle itselleni.
Jep, kirjeen kulmassa komeilee minä 13-vee neitinä. Silloin, kun isä vielä leikkasi hiukseni (otsiksen).
En ole uskaltanut avata kirjettä, mutta luultavasti teen sen tämän postauksen jälkeen. Siksi en ole uskaltanut, koska jotenkin pelkään vain koskea siihen, kun en ole oikeasti viiteen vuoteen kuin katsellut sitä miettien. Ja nyt kun sen voisi aukaista... Se vain tuntuu niin hassulle.
Joka tapauksessa; Onnea minulle, 18-vee nuorelle naisenalulle! Jo oli aikakin.
P.S. Laulun pätkät PMMP:n Lapsuus loppui- kipaleesta
perjantai 4. syyskuuta 2009
Epämääräistä ahdistusta
Elämä on joskus sitten vaikeaa. Jossain vaiheessa päivää minulla oli ajatus, mistä kirjoittaa... Ja nyt se on kadonnut teille tietämättömille! On se väärin.
Ensinnäkin täytyy kuitenkin peruuttaa kaikki puheet rauhallisuudesta ruotsin kirjoitusten suhteen. Nyt on asiat sillä tolalla, että olen lähes koko ajan pienessä paniikkiaallossa seikkaillut viimeiset loppuviikon päivät. Päivä maanantai haahuilee mielessä ja jos joku vahingossa sattuukin mainitsemaan YO-kirjoitukset ja ruotsi samassa lauseessa, niin maukaisen. Ja se, jos mikä, vie voimia. Jännittäminen ja hermostuneisuus.
Toisaalta olen tyytyväinen, että tuntuu joltakin. Ihan kamalaahan se olisi, jos ilman mitään tuntemuksia vain... no, olisi. Jännittäminen kuuluu kympillä asiaan.
Hieman myös ärsyttää. The Soundsin keikat meni niin sivu suun, etten enää ehtinyt. Ehtinyt varata lippuja. Helsinkiin olisi ollut helppo mennä, yöpaikka ja seurakin olisi ollut valmiina, mutta kun on loppuunmyyty, niin ei siinä paljon vastaväitteitä oikein voi esittää. Muut paikkakunnat taas eivät olisi muuten käyneet, kun ei olisi ollut seuraa, eikä äiti olisi päästänyt yksin menemään.
Noooh, täytyy olla iloinen Maijan ja P!nkin konserteista, ehkä pääsen joskus toiste jossain hamassa tulevaisuudessa The Soundsinkin keikalle. I hope so.
Wow - viikonloppu tosiaan. Ja se menee äidinkielen esseetä naputellen ja ruotsin kappaletta suomentaen ja kuuntelua manaten. Ja huomenna, lauantaina, on myös tädin 50-vee kekkerit. Sunnuntaina taas minulle tulee mittariin vuosia. Täytyy sanoa, että ei mitenkään erityisen fiiliksillä niitä juhlita (en haluu olla joku kasitoista-vee!), joten voisinkin alkaa pitämään 17-vee juhlia joka vuosi tästä eteenpäin, eh?
Ensinnäkin täytyy kuitenkin peruuttaa kaikki puheet rauhallisuudesta ruotsin kirjoitusten suhteen. Nyt on asiat sillä tolalla, että olen lähes koko ajan pienessä paniikkiaallossa seikkaillut viimeiset loppuviikon päivät. Päivä maanantai haahuilee mielessä ja jos joku vahingossa sattuukin mainitsemaan YO-kirjoitukset ja ruotsi samassa lauseessa, niin maukaisen. Ja se, jos mikä, vie voimia. Jännittäminen ja hermostuneisuus.
Toisaalta olen tyytyväinen, että tuntuu joltakin. Ihan kamalaahan se olisi, jos ilman mitään tuntemuksia vain... no, olisi. Jännittäminen kuuluu kympillä asiaan.
Hieman myös ärsyttää. The Soundsin keikat meni niin sivu suun, etten enää ehtinyt. Ehtinyt varata lippuja. Helsinkiin olisi ollut helppo mennä, yöpaikka ja seurakin olisi ollut valmiina, mutta kun on loppuunmyyty, niin ei siinä paljon vastaväitteitä oikein voi esittää. Muut paikkakunnat taas eivät olisi muuten käyneet, kun ei olisi ollut seuraa, eikä äiti olisi päästänyt yksin menemään.
Noooh, täytyy olla iloinen Maijan ja P!nkin konserteista, ehkä pääsen joskus toiste jossain hamassa tulevaisuudessa The Soundsinkin keikalle. I hope so.
Wow - viikonloppu tosiaan. Ja se menee äidinkielen esseetä naputellen ja ruotsin kappaletta suomentaen ja kuuntelua manaten. Ja huomenna, lauantaina, on myös tädin 50-vee kekkerit. Sunnuntaina taas minulle tulee mittariin vuosia. Täytyy sanoa, että ei mitenkään erityisen fiiliksillä niitä juhlita (en haluu olla joku kasitoista-vee!), joten voisinkin alkaa pitämään 17-vee juhlia joka vuosi tästä eteenpäin, eh?
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Vihattu ja rakastettu abi(na)
Ah, torstai! Kohtahan se kuuluisa viikonloppu taas pinkaisee nurkan takaa ja yllättää!
Eilen oli aikas nice day. Sain jopa 5 korttia ulkomaailmasta! Laitan jotain näytille joskus, nyt en jaksa skannata niitä koneelle, sorry.
Viime yönä näin painajaisia ruotsin YO-kuuntelusta - viimeksi sellaisia unia näin kesällä. Nyt ne ovat palanneet. Oh no! Johtuu varmaan eilisestä ruotsin tunnista, jolloin puhuttiin vain ja ainoastaan kirjoituksista. Yhyy. Silloin ei tullut erityisen ahdas olo, vaikka tuo painajainen vähän vaikuttaisikin siltä.
Autokouluilukin on hautautunut hassusti hetkeksi piiloon, kun ei ole ollut kosketuksissa about viikkoon autoon tai mihinkään siihen liittyvään. Kaikki teoriathan on kuitenkin käyty läpi ja nyt pitäisi vain itsenäisesti opiskella juttuja lisää. Mitäköhän siitäkin tulee? Ja milloin?
Tänään on aika hassu päivä. Vain kaksi tuntia äikkää. Opettajilla on joku kokous ja ruotsi jää poies. Huomennakaan ei olisi kuin 3 tuntia. Huuh, lyhyitä päiviä. Ihan kiva sinällään, ettei aina niitä herään-aamulla-puol-seittemän-ja-oon-kotona-takas-viiden-jälkeen -päiviä. Niitä on kertynyt tämän yli parin vuoden lukioinnin jälkeen rutkasti.
Se on myös hassua, että olen nyt abiturientti. Se koko sana on outo. Maistuu suussa väärälle. Että: "Ei se mulle oo se titteli, heittäkää pois se mun yltä!" Ja silti se on tässä. Se tuli ihan kuin sädekehänä pään yläpuolelle, automaattisesti heti kolmoseksi siirryttyäni.
Olen siis nyt kaikkien vihaama ja rakastettu abi. Vihattu olo tulee, kun ohittelen ruokajonossa ykkösiä ja kakkosia, ja tunnen voimakkaat silmän muljautukset niskassani siitä hyvästä. Ja siitä taas tulee kauhea olo. Sitten muistelen, että itsehän minäkin vihasin abien ohitteluja, kun olin ykkösellä ja kakkosella. Tästä taas tulee vähän tasapainottavampi fiilis.
Rakastettu olen siinä mielessä, että... Siis... Niin, missä mielessä? Hmm... Ehkä siinä mielessä, että minulla on vähiten koulua enää jäljellä. Ykkösellä ja kakkosella olin aika katkera abeille, koska heillä ei ollut koulua paljon enää jäljellä. Heillä oli myös eniten kokemusta lukiosta. Nyt minä olen siinä porukassa; kokeneimmassa valiojoukossa. Huh!
Eilen oli aikas nice day. Sain jopa 5 korttia ulkomaailmasta! Laitan jotain näytille joskus, nyt en jaksa skannata niitä koneelle, sorry.
Viime yönä näin painajaisia ruotsin YO-kuuntelusta - viimeksi sellaisia unia näin kesällä. Nyt ne ovat palanneet. Oh no! Johtuu varmaan eilisestä ruotsin tunnista, jolloin puhuttiin vain ja ainoastaan kirjoituksista. Yhyy. Silloin ei tullut erityisen ahdas olo, vaikka tuo painajainen vähän vaikuttaisikin siltä.
Autokouluilukin on hautautunut hassusti hetkeksi piiloon, kun ei ole ollut kosketuksissa about viikkoon autoon tai mihinkään siihen liittyvään. Kaikki teoriathan on kuitenkin käyty läpi ja nyt pitäisi vain itsenäisesti opiskella juttuja lisää. Mitäköhän siitäkin tulee? Ja milloin?
Tänään on aika hassu päivä. Vain kaksi tuntia äikkää. Opettajilla on joku kokous ja ruotsi jää poies. Huomennakaan ei olisi kuin 3 tuntia. Huuh, lyhyitä päiviä. Ihan kiva sinällään, ettei aina niitä herään-aamulla-puol-seittemän-ja-oon-kotona-takas-viiden-jälkeen -päiviä. Niitä on kertynyt tämän yli parin vuoden lukioinnin jälkeen rutkasti.
Se on myös hassua, että olen nyt abiturientti. Se koko sana on outo. Maistuu suussa väärälle. Että: "Ei se mulle oo se titteli, heittäkää pois se mun yltä!" Ja silti se on tässä. Se tuli ihan kuin sädekehänä pään yläpuolelle, automaattisesti heti kolmoseksi siirryttyäni.
Olen siis nyt kaikkien vihaama ja rakastettu abi. Vihattu olo tulee, kun ohittelen ruokajonossa ykkösiä ja kakkosia, ja tunnen voimakkaat silmän muljautukset niskassani siitä hyvästä. Ja siitä taas tulee kauhea olo. Sitten muistelen, että itsehän minäkin vihasin abien ohitteluja, kun olin ykkösellä ja kakkosella. Tästä taas tulee vähän tasapainottavampi fiilis.
Rakastettu olen siinä mielessä, että... Siis... Niin, missä mielessä? Hmm... Ehkä siinä mielessä, että minulla on vähiten koulua enää jäljellä. Ykkösellä ja kakkosella olin aika katkera abeille, koska heillä ei ollut koulua paljon enää jäljellä. Heillä oli myös eniten kokemusta lukiosta. Nyt minä olen siinä porukassa; kokeneimmassa valiojoukossa. Huh!
tiistai 1. syyskuuta 2009
A Birthday -week?
Tällä hetkellä tunnen oloni melko onnelliseksi. Syitä on monia:
1) Ensi viikon keskiviikosta lähtien on enää 100 päivää varsinaista koulua! Ihan hullua! Se tieto saa kuitenkin olon oudon kihelmöiväksi; tuntuu, että leijuisi jotenkin hassusti ilmassa lukion päättymisen johdosta. Ei, ei se vielä yli sataan päivään lopu, mutta ei se mitään. Sata päivää on loppujen lopuksi niin vähän!
2) Kuviksen savityö on saatu tehtyä! En tykkää savesta. Okei, se oli ehkä kivempaa tänään kuin joskus ala-asteella (silloin läträttiin kunnolla vettä saveen ja muoksittiin siitä mössöstä erittäin rumia kulhoja, jotka lahjoitin silloin nuoremmalle siskolleni, joka piti niistä hirveästi). Tosin en pitänyt teemasta; "tee savesta ihminen, joka on ottamassa aurinkoa rannalla". Muuten jees, mutta en osaa tehdä ihmisiä. En oikeasti. Paitsi osaan piirtää prinsessoja (ihan alaluokilla, jos käskettiin piirtämään ihmisiä, minä piirsin AINA prinsessoja. Ja kotona piirsin prinsessa-ja-prinssi-rakastuu -sarjiksia. Ystävät hyvät saivat kunnon naurut, kun piirsin vain sellaista)! Joten tälläkään kertaa ei kovin kaunista ihmistä saatu aikaan, mutta about tunnin urakka on kuitenkin ohi. JES!
3) Au pair- ohjelmaan haun suunnittelu on käynnissä ja jos nyt laskin oikein, niin JO puolentoista kuukauden päästä olisi hyvä sauma hakea! Hihii! Auppari-vuoteen liittyen joululahjalistaan onkin merkitty jo oma kannettava tietsikka. Myöskin ihkaoma kamerakin pitäisi ostaa. Silläkään ei kauhea kiirus ole, joskus joulun jälkeen jos sen suorittaisi. Ja matkalaukku ja jotain oppaita... Joo, oppaita... Yhyy, siitä nyt tulee viimeistään matkakuume! Ehkei vielä niitä siis!
4) Syntymäpäivät. Ne ovat sunnuntaina. 18-vee. Aika jännää. Hassua.
Tänään sain ensimmäisen lahjan. Se tuli kummitädiltä Jyväskylästä, postissa.
Kaikkea kivaa pientä! Ihana Mauri Kunnas -vihko, kirjekuoria ja lehtiö, kyniä ja sukat. Sekä vähän money.
Näistä synttäreistä ja täysi-ikäisyyden pohdiskelusta tulee vielä oma postauksensakin, sunnuntaina luultavasti.
P.S. Kohta kahenkympin kriisi!! ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
