Arkipäiviin, kiitos

Miss E. tässä hei. Viime kirjoituksesta jo aikaa? Hoh, ei sentään vielä kuukautta! Repikäämme siitä ilo nyt.

Joulu oli ja meni, eipä siitä sen enempää. Minulle se on alkanut lähinnä olla normipäivä normipäivien joukossa. Kyllä, olen enemmän normipäivien fani ja yleensä kaikki pyhät makaan vain sohvalla ja haron hiuksia turhautuneena. Normipäivinä nyt vaan sattuu olemaan enemmän tekemistä.

Tästä tietenkin voi helposti saada käsityksen, että olen ahkera tyyppi, joka ryntää asioiden läpi toisten luo. Ei sentään. Välillä on laiskoja päiviä, joista pidän. Yhteen putkeen niiden kulkeminen taas ei ole kivaa. Laiska päivä sinne tänne, niin olen tyytyväinen.

Olen mennyt päivissä ihan sekaisin, mikä johtuu varmastikin näistä juhlapyhistä. Nytkin on sunnuntai, vaikka alkaa pikku hiljaa tuntua jollekin arkipäivälle. Sain äsken hilattua itseni yhteiskuntaopin kirjan pariin, mikä vähän piristi. Juu, outoa?

Eilen itkeskelin Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa. Se on vaan niiiiin klassikko. Jane Austen oli nero! Kiitos yle areenan, että sen pystyi katsomaan sieltä... Areenasta!

Uusi etiketti juhliin

Linnan juhlat lähestyvät. Tavikset tuijottelevat teeveestä iltansa muutaman tunnin kättelyä ja ihmettelevät, miten Tarja ja Arajärvi jaksavat. Tai sitten vain arvostellaan pukuja tai bongaillaan tuttuja.

Koska tätä samaa rumbaa samalla kaavalla saa nähdä vuodesta toiseen, eikö rutiinia voisi muuttaa? Sikainfluenssan jyllätessä olisi varmasti järkevää muuttaa kättely joksikin muuksi tervehdyksen muodoksi...

a) Vilkutus

Ei vaarallista kosketusta, vaikka käsi toisaalta saattaisi puutua, kun sitä joutuisi pitämään ylhäällä muutaman tunnin...

b) Halaus

Miksei?

c) Poskipusut

Kyseessä olisi tietenkin feikki -poskipusut. Ei suudeltaisi poskelle, vaan vähän ilmaan. Eikös se normaalistikin näin mene?

d) Kyynärpää -tervehdys

Kyllä - osapuolet tönäisisivät toisiaan kyynärpäillä yhteen! Varmasti riemukkaan näköistä!

e) Perusnyökkäys

Nyökätään toisille. Ehkä vähän jäykkää?

Yksi tapahan bakteerien leviämisen estämiseen olisi kumihanskojen käyttäminen, vaikkei se varmaan kauhean ekologista tai kaunista olisikaan. Ehkä noista paras vaihtoehto olisi kyynärpää -tervehdys!?

Ke 02 Jou

Höhöö. En saanut niitä P!nkin tahi Evermoren videoita jostain kumman sysytä ladattua, joten valitettavasti ette pääse "nauttimaan" niistä (niiden hienoista laaduista jne...).

Oh, se on jo joulukuu! Päivät ovat valuneet kiitettävällä tahdilla sormien välistä, viikot vierineet kuin rolling stonesit ja kuukaudet vaihtuneet sukkelaan keinoja kaihtamatta. Eipä sitä ajan kulumista voi oikein jarruttaa. Vaikka välillä tahtoisikin. Tällä hetkellä en edes haluaisi.

Viikko sitten sain kauan odotetun ajokortin. Jibbii! Ja mitä tämä onkaan meinannut? Olen saanut kuskata äitiä joka toinen päivä -tyyliin kaupan ja kodin väliä. Ja ne yhdellä kerralla tehtävät ostoksetkin kestävät mukavat puoli tuntia - ainakin.

Lukio lähenee loppuaan, enää vähän päälle... 40 päivää? Wow! Kelpaa mulle! Kurssit on kivasti suoritettu, tänään saatiin viimeisin todistus, joka vahvisti, että kaikki pakolliset kurssit ovat hyväksytysti läpi menneet. Ihanaa!

Minun pitää ihan oikeasti keksiä jotain muutakin kirjoitettavaa tänne - vaikka täksi viikonlopuksi. Hmm...

P.S. Otsikko on päivämäärämuoto, jota meikäläisen kännykkä näyttää. Repeilen aina tuolle Jou:lle. Joujou!

Pink, Pink ja Evermore -kuvia

Blogi on taas junnaillut paikoillaan, kröhöm... Mutta joo, tässä tulee muutamia kuvia Pinkistä. Kokeilen myös laittaa ensimmäistä kertaa bloggeriin videotakin, vaikka nämä yksilöt ovatkin saaneet ylleensä varsin usvaisen ilmeen.

Annetaan ensin kuitenkin iso käsi Evermorelle, jolle tekniikka ei hirveästi hymyillyt - epävireisen (?) kitaran vuoksi yksi biisi keskeytettiin, eikä akustiikka vain antanut jotenkin oikeutta bändille ja biiseille.

No okei, ei löytynyt kuin yksi yksilö, jonka raaskin laittaa tänne. Kai se jotain kertoo?

Hmm.. Meikäläinen eksyi serkkunsa kanssa Hartwall Arenan parkkihalliin, koska ajateltiin mennä sinne vain katsomaan, miltä siellä näyttäisi. Näytän jostain kumman syystä melko vihaiselta.

Alussa...

Myöhemmin...

Ja siinä tuli P!nk. Sorry, ei niitä kuvia tullutkaan räpsittyä NIIN paljon, kun tajusin, että eihän niistä kuvista tulisikaan kummoisia... Vieläkin pieni ärsytys kihelmöi rinnassa, kun ei päässyt seisomapaikoille!

Lopuksi sitten videoita, joiden laatu voi ketuttaa, enkä äänistäkään mene takuuseen... ENJOY!

P.S. Joo, videot tulee myöhemmin - ei ole aikaa ladata niitä niin kauan, kuin noissa näyttäisi kestävän...

No se P!nk

Keskiviikkona, englannin kokeen jälkeen pyrähdin Helsinkiin lähtevään linkkiin ja istuin siinä sitten sen 6 ja puoli tuntia. Tarkoitukseni oli jäädä johonkin pysäkille, ennen Kampin linkkiasemaa, mutta missasin sen tyylikkästi ja päädyin perille asti. Ei siinä muuta kuin serkkuystäväiselle soittamaan, että mitäs nyt. "Toimiiko metrot jo?" "Ei mitään hajua."

Sovittiin, että koetan tulla metrolla Sörnäisten asemalle, jos osaan - ja jos metrot taas toimivat. Ja kyllähän ne toimivat. Pienen harhailun jälkeen löysin itseni metroasemalta, jossa oli ihan kivasti porukkaa. Joku nainen oli pukenut pinkin suojanaamarin (siis sellaisen, joita näkee lääkäreillä mm.) ja jostain syystä tuli alaston olo. Ajattelin, että pitäisikö minunkin hankkia tuollainen?

Metro ei tietenkään pysähtynyt rautatieaseman kohdalla, mutta sen kohdalla kuulutettiin Kaisaniemeä. Rautatieasema oli aika ankean näköinen.

Sörnäisen asemalla oli vastassa tuttu naama ja käveltiin sitten hänen kämpilleen. Käytiin kaupassa, oltiin koneella ja mentiin nukkumaan.

Torstai oli Se Päivä, jota olin odottanut yhdeksän kuukautta. Aijai. P!nk @ Hartwall Arena. Sinne päin lähdettiinkin viiden maissa. Mikäs kiire meillä olisi ollut, koska oli istumapaikat? Vaan eipä näyttänyt hirveää jonoa olevan kenttäpaikoillekaan.

Sisälle päästyämme ostin P!nkin kiertue-t-paidan ja kassin. Yhteensä 50€. Elämä on.

Istumapaikkamme eivät olleet huonot. Areenan toisessa päädyssä, ylätasanteella. Vaikka kyllähän se fiilis olisi ollut toinen, jos olisi seisomaan päässyt.

Ja voi, miten upea P!nk olikaan! Niin aito, oma itsensä. Koko bändi oli lavalla, soittajat ja taustalaulajat, eikä mitään tainnut tulla levyltä. Hyppelyä, akrobatiaa, höyheniä koko kaksituntinen show. Wow. Ei voi muuta sanoa. Wow.

Juuuh, olen päättänyt tehdä meikän mediadiplomityön nyt sitten tästä. Ennen keikan alkua haastattelin ihmisiä, joista muutama oli kovin vastahakoinen osallistumaan. Pari tyttöä kertoivat heillä olevan kiire, mutta näimme, kuinka he menivät jonottamaan yläkatsomoon, jossa ei ollut edes jonoa vielä.

Eiköhän tästä kuitenkin jonkinlainen reppis saada aikaan! Aaah, laitan muuten joskus ensi viikolla tänne jotain kuviakin konsertista, vaikka ne eivät olekaan mitään huippuja. Kyllä, serkkuystävä salakuljetti kameran kätevästi kaulaliinansa alla... Hmm...

Possurokote - ei kiitos (?)

Let's talk about sikainfluenssa-epidemia.  Vai onko se edes epidemia? Minulle siitä sanasta tulee vääjäämättä mieleen maailmanlaajuisuus (mitä se onkin) ja se, että maailma menee sekaisin ja on kauhuissaan (mitä se tarkoittaneekaan...)...

Niinhän siitä puhuttiin kesän lopulla, että ainakin syksyn YO-kirjoitukset saattavat väistyä sikainfluenssan tieltä - mutta kuinkas kävikään? En kohdannut lukiossani ainuttakaan sikainfluenssa -tapausta.

Nyt asiat ovat tietenkin hieman muuttuneet. Influenssa jyrää pitkin poikin Suomen maita ja mantuja ja ihmiset jonottavat urakalla rokotteita, koska sitä suositellaan. Siis ei varmaan sitä jonottamista, vaan rokotusta.

Mutta mitä minä teen? Seuraan tilannetta rauhassa vierestä ja hermostun, kun äiti tulee keskustelemaan siitä, miten minun pitäisi ottaa se sikarokote. Hän itse on menossa ottamaan sen huomenna, perjantaina, ja pienimmille sisaruksillenikin se annetaan. Isä taas on sitä mieltä, että rokote on oikeastaan turha hänelle. Hän ei kuulu riskiryhmään ja yleensä, kun hän ottaa jonkun sen kaltaisen rokotteen, niin oitis kuume nousee ja huippaa - ei kiva.

Olen isän kanssa vähän samoilla kannoilla. Tietenkin se riippuu ihmisestä, miten herkästi altistuu rokotteen sivuvaikutuksille. Olen kuitenkin kuullut monella syntyneen hurjienkin kuumelukemien tämän sikarokotteen ottamisen jälkeen.

Ja loppujen lopuksihan sikainfluenssa on vain... Noh, flunssa, joka on (ihmisestä riippuen) tavallista flunssaa ärhäkämpi. Ja millä todennäköisyydellä kuolen, jos se sattuu kohdalle?

Rokotteita ei sitä paitsi riitä kaikille. Jos minä, perusterve nuori aikuinen, jätän ottamatta rokotteen ja säästän sen avulla jonkun toisen, huonokuntoisemman ihmisen hengen, niin voinen olla ylpeä itsestäni.

Olen siis sitä mieltä, että en välttämättä tarvitse sikainfluenssarokotetta. Ihan sen uhallakin, että saatan sairastua sikainfluenssaan - koska sitähän ei tiedä, jos se on vaikka itämässä... Mutta rokotteesta on luultavasti enemmän hyötyä pitkäaikaissairaille ja riskiryhmiin kuuluville.

Kyllä, saa yrittää kääntää päätäni, jos haluaa. Tällä hetkellä, tämän tilanteen vallitessa, olen kuitenkin tätä mieltä.

Kuvia, kuvia

Oli niin kiva tänä aamuna lähteä ulos, kun oli pakkasta ja lunta. Ei paljon, muttei se tietenkään estänyt kaappaamasta kameraa kainaloon samalla, kun lähdettiin Pepin kanssa lenkille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elämä on

On ollut paljon tekemistä viime viikot. Hieman autokouluilua (joka on kivasti loppusuoralla) ja normikouluilua lukion penkillä. Uskokaa pois, siinä ON jo paljon! Kun kotiin tulee piiitkän päivän jälkeen, ei meinaa jaksaa muuta kuin vain olla ja ehkä vähän tuijottaa kirjojakin. Myönnän auliisti, että mukana on myös laiskuutta ja lievää ahdistusta about 65 koulupäivästä, joita on jäljellä. Ja kokeista. Ja tulevaisuudesta myös.

Sunnuntaina on jo marraskuu - aika hurjaa! Silloin tällöin on luntakin ripotellut ja maa on saanut hennon valkopeitteen ylleen. Niiin nättiä! Vaikka kyllä sitä lunta saisi olla enemmänkin, eikä enempi pakkanenkaan olisi haitaksi. Kunnon talvi joululahjaksi olisi kiva juttu.

Siirrytäänpäs koulumaailmaan taas.

Mediadiplomi. Olen yrittänyt valita kuumeisesti aihetta ja päässyt ehkä lopputulokseen eli P!nkin konserttiin. Kyselin jopa eilen Live Nationilta, pääsisinkö maailmantähteä haastattelemaan, vaikka jo vähän arvasinkin vastauksen... Eli ei. Ei se loppujen lopuksi paljoa harmittanut, sillä P!nk ei kuulemma anna haastatteluja kellekään Suomessa ollessaan - paitsi ehkä suurimmille medioille. Ja P!nk on kuitenkin iso tähti, eikä hänen haastatteluun ehkä tämmöiset "hei, teen koulujuttua sinusta, haluukko mun haastatteluun" -tyypit pääse... Heh!

Ei se mitään siis. Keskittynen tekemään jonkinmoista reportaasia konsertista. Ehkä? Tätä ei ole vielä lukkoon lyöty. Katsoo nyt. Parempaakaan ideaa ei tällä hetkellä ole (paitsi se läppänä äiskälle ilmaan heitetty juttu, että menen X-Factoriin ja kirjoitan (varmastikin lyhyeksi jäävästä - jos ollenkaan) kokemuksestani tositeeveessä, siinäpä olisi harvinainen juttu!).

Enivei, autokoulun kirjallisiakin pukkaa - luultavasti ensi viikolla! Uiks! Tänä viikonloppuna pitää harjoitella hirveästi ajonetissä tehtäviä, että pääsen läpi ensi yrittämällä.

Huomenna ajattelin ainakin siinä harjoittelun lomassa leipoa kaloripommi Sacherkakun! Mmm...

Alright, Still

En ole luovuttajatyyppiä, mutta täytyy myöntää, että olo on ollut melko kurja viime päivinä. Kun suurin unelmani romahti kuin korttipakkana päälleni - yllättäen -, luhistuin sen mukana hetkelliseen epätoivoon. Sellaisia pieniä epäonnistumisia on ollut aina, mutta tämä oli piiitkästä aikaa sellainen kaatuminen ja järkytys, että teki mieli mennä huutamaan keskelle metsää "AAAAA!!!??!!!????".

Ketään ei onneksi kuollut, siinä hyvä uutinen. Kai?

Kuitenkin, kun tällaisia luhistumisia sattuu, sitä näkee asiat jotenkin ihan eri näkökulmasta. Alun "Miksi juuri minä? Miksi minulle piti käydä näin? Miksimiksimiksi?!?" -itkusta syntyy uusia ajatuksia ja kysymyksiä: "Voisinko jotenkin muuten saavuttaa unelmani, kuin tätä kautta? Kuvittelinko todella, että se olisi näin helppoa?"

Mitä pidemmän aikaa jostain asiasta on haaveillut, sitä murskaavammin sen tuhoutumisen tuntee. Asiaa ei auta se tieto, että ehkä jollain muulla ovat asiat vielä pahemmin. Ei auta, ehei!

Olen tullut - jälleen kerran - huomaamaan sen, että pohjaltakin voi nousta. Tietysti se riippuu ihan ihmisestäkin. Minä yleensä murehdin suurimpia pettymyksiä pari, kolme päivää, jonka jälkeen alkavavat aivot taas raksuttaa, punoa uusia suunnitelmia tuhoutuneen raunioille. Olo voi vielä siinä vaiheessa olla turta, mutta paranemaan päin.

Katsoin viime lauantaina Little Miss Sunshinen. Siinäkin monetmonetmonet joutuivat pettymään, mutta niinpä vain nousivat taas jaloilleen ja kulkivat pää pystyssä, vaikka se välistä rankkaa olikin. Leffa tulvahti mieleen vasta romahduksen jälkeisinä päivinä ja sattui jopa parantamaan mieltä - pikkuisen.

Eteen päin siis mennään, eikä olo ole lainkaan niin tukala, kuin mullistavana tiistai-iltapäivänä. On uusia vaihtoehtoja ja asioita, jotka ovat tupsahdelleet tielle vähän väliä ja ne olen napannut syliini suunnitelma B:nä ja C:nä. Ei paha, vai mitä?

Unista todellisuuteen

Siitä taitaakin olla jonkin aikaa, kun viimeksi jotain tänne bloggailin? Myönnetään - ei ole ollut aineksia, mitä yhdistää ja sekoittaa yhteen.

Viime yönä näin yllättävää, painajaismaista unta: Postissa oli tullut paksu paketti minulle. Siinä ylioppilaslautakunta pahoitteli kovasti, "mutta et ole saanut YO-ruotsia hyväksytysti läpi". Ja minä ajattelin tyynenä, mutta haikeana: "Kyllähän tämä oli odotettavissa, enhän minä millään ikinä olisi sitä läpi saanut." Ja päivät kuluivat, kunnes joku viikko tämän tiedon jälkeen saapui uusi tieto: "Se edellinen olikin virhe, pääsitkin sen kokeen läpi!"

Mitäköhän tämäkin nyt meinaa?

Syysloma ja keskiviikko. Sain tänään aivan mahtavan leffakortin Etelä-Afrikasta. Se oli Australia -elokuvasta, joka on ihana ja koskettava ja ihana kuva!

Olin taas vierailemassa Kuopiossa. Sunnuntaista tähän päivään asti. Oli shoppailua ja ostoksista mieluisimpana pidän kortteja ja kahta Gilmroen tytöt -kautta (5 ja 6). Vielä olisi Gilmore Girlseistä 1 ja 7 kausi jäljellä, ostamatta. Äiti ei edelleenkään ymmärrä, miksi niitä bokseja pitää ostaa, kun on ne jo nähty televisiosta. No... siksi?

Kävin myös vilkaisemassa Julie&Julia -ruokaleffan, mikä oli mukava... ja ah, mitä ruokia! Nam, nam, NAM! En nyt tiedä, tuliko siitä minulle jälkeenpäin kiva fiilis (kun hyvänmielen elokuvasta kyse sentään oli)... Kun alan miettimään tarkemmin, huomaan, etten olisi varmaankaan menettänyt mitään, jos en olisi käynyt katsomassa sitä. Hmm.

Loppuviikko mennee oleillessa. Pitää lukea vähän koulukirjoja sekä valmistautua autokoulun kirjallisiin. Ei ole enää monta ajotuntia jäljellä, ei ole. Ehkä 4? Alkaa hermostuttamaan hieman - toisaalta pää täyttyy ajatuksesta: vihdoin, johan sen aikakin alkaa olla käsillä (kirjalliset ja inssi)!

Tällä hetkellä odotan ensilunta. Se on lähes joka vuosi jännää - totta kai se jännitys on madaltunut, kun on kasvanut "aikuiseksi". Pienenä sitä osasi odottaa ja tuntea sen tietynlaisen jännityksen mahan pohjassa. Nykyään ne jännityksen aiheet liittyvät eri asioihin, kuin ennen. Hieman surullista, kun sitä pohtii.

Väliaikatiedotusta

Eipä mulla tällä kertaa muuta, kuin että Au Pair- suunnitelmat etenee! Tai siis alkoi... Tai no - miltä kantilta sitä nyt katsoo.

Joka tapauksessa, meikä perusti uuden blogin tässä lokakuun puolella, perustuen Au Paireiluun aika 99,9%.

Ja osoitehan on tässä! Jos ei toimi, niin voi kommata.

Ja ei tässä oikeasti muuta asiaa olekaan, tällä kertaa. Tämän blogin pitäminen jatkuu normisti, aina maailmalle lähtöön asti, kesä-heinäkuuhun.

Kohta, kohta...!

Nyt on hieman huijattu olo. Se EurAuPairin sivulta tilaamani esite ei olekaan sellainen esite, joka tulee postissa - vaan se tulee sähköpostiin liitteenä ja siitä sitten vaan tulostamaan...

... Jos siis saisi sen näkymään. Ärrinmurrin tätä vanhaa kotikonetta. Ehkä huomenna olisi hyvä sauma jossain välissä hyväksikäyttää koulun konetta ja tulostaa se.

Oli siinä viestissä muutakin kuin pelkkä liite. Sellaista: "Hei, liity EurAuPairin jengiimme, jeee!". Nooo, jos jätetään se jengeily ja jeeet pois. Hih! Mutta kovin kivalta kuulosti ja sisuksiin tulvahti jonkinmoinen lämmin olo.

Jep, tällä viikolla liityn, tällä viikolla... Ehkä jo keskiviikkona? Tai huomenna?

On omituista, että se on nyt tässä. Se tilanne, jota on odotettu about 2 vuotta. Nyt se tilanne pelottaa ja jännittää. Se liittyminen siis - vaikken ole lähdössäkään maailman toiselle puolelle vielä moneen, moneen kuukauteen. Eikä se pelko ja jännitys ole sellaista karmivaa, vaan ihanaa.

Jos liityn tällä viikolla Auppari- ohjelmaan (tai pyrin...), se tarkoittaa sitä, että toinen blogi starttaa myös tällä viikolla. Kuitenkin lokakuun puolella. Ehkä weekendinä. Siitä ilmoittelen, kun näin on tapahtunut.


Kiitän.

Syksy ja uudet kujeet

Menin heilumaan surkean, kamalan, huonokuntoisen kameran kanssa ulos perjantaina. Tarkoituksena kuvata syksyä. Tässä lopputulos.

Ihan kuin olisi sunnuntai. Vaikkei olekaan. Johtunee perjantai-vapaapäivästä.

Vaikka olo on iloinen vieläkin torstai-päivän tapahtumista, on myös niitä ei-niin-iloisia asioita. Kuten mediadiplomi. Pitäisi keksiä, mistä median alasta haluaisin tehdä diplomityön. Aikaa on kuulemma vaikka lukuvuoden loppuun asti, mutta se aihe pitäisi keksiä nyt. Opetushallituksen sivuilla olisi ohjeet, mutta tämä vanha kone ei suostu aukaisemaan tiedostoja. Äh!

Lisäksi on muutakin koulumurhetta. Uusi jakso - uudet kujeet, pitäisi olla iloinen. Kai. Sen sijaan uusi jakso tuo myös lievän hermostuneisuuden ilmaan. Ei jaksaisi aloittaa kursseja alusta. Taas. Kyllä kai se tunne siitä hälvenee, kunhan on tätä jaksoa tarvonnut muutaman viikon.

P.S. Ensi viikolla tämä tyttö lähettää sen hakemuksen vihdoin ja viimein Au pair-ohjelmaan! Eilen tilasin (lähinnä äidin mielen rauhoittamiseksi) esitteenkin EurAuPairin sivuilta - vaikka tuskin siinä on mitään uutta, mitä nettisivuilla oli. Mutta esitteet on kivoja!

Maailma ei loppunutkaan

Minä tein sen. Hemmetti soikoon - alustavan tarkistuksen mukaan olisin kipuamassa erittäin helposti läpi YO-ruotsissa!


Kun sain tänään ilmoituksen, että saisin mahdollisesti tietää tulokset, olo muuttui... Varsin vaikeaksi. Mielessä myllersi, sillä en olisi millään halunnut mennä rehtorin pakeille ja tiedustella mahdollista pistepottia. Oloa ei yhtään parantanut tieto siitä, että ruotsin opettajan mukaan tänä keväänä oli erittäin haastava YO-koe.

Kuumia väristyksiä (!!) aaltoili selkäpiissä ja ravisutti kehoa. Mielenkiinto heräsi vasta, kun kuulin toiselta ruotsin kirjoittajalta, että rehtorin mielestä kokeet olivat menneet todella hyvin.

Hmm.

Loppujen lopuksi ystävä hyvä onnistui maanittelemaan minut rehtorin oven taakse, lupautuen henkiseksi tueksi. Ja ONNEKSI hän teki niin!

Aijaijai! On niin mielettömän hyvä fiilis! Nyt ei ainakaan pitäisi suuria hätiämitiä olla kevään kirjoituksissa, koska ruotsi oli pahin. Eli olen jo periaatteessa ylioppilas? Noh joo, en kyllä vielä, mutta... Melkein, eh?


Fiiliksiä kohotti entisestään äidin kanssa käyty keskustelu, kun tulin kotiin tänään. Aloimme juttelemaan Au pair-hommasta. Itku kihosi silmiin, kun äiti ei vain lämmennyt sille. USAlle siis. "Iso maa, paljon vihollisia. Menisit Eurooppaan. Tai entä jos jäisit vain Suomeen?"

Onneksi äiti itsekin myönsi sen; on vaikeaa päästää esikoistaan suureen maailmaan yksin. Ei äiti itse ole paljoa matkustellut, ei osaa paljon kieliäkään (suomi ja muutama sana englantia...). Kyllähän minä ymmärrän, että on hankalakin ymmärtää tällaista matkakuumetta, jos itse ei ole sellaista potenut. Kaikki jutut USAstakin on nähty tv:stä. Ja telkusta on tietenkin jäänyt kaikki negatiiviset uutiset Amerikasta mieleen.

Lisäksi äitiä huoletti yhteydenpito. Ehkä jopa eniten. Ja se, ettei USAssa ole tuttuja.

Kaikki alkoi onneksi järjestyä, kun kerroin kaikki mahdolliset plussat USAan menemisestä ja kuinka turvallista se kuitenkin on, jne. Ja kerroin blogeista, joita on olemassa internetin syövereissä - että tulen pitämään yhteyttä sellaisen kautta vaikka joka päivä, että hän tietää, missä liikun ja kenenkin kanssa... No en ehkä ihan kaikkea, mutta melkein!

Varmasti äiskänkin harteilta vierähti pieni taakka maahan. Eihän sitä huolta kokonaan voi äidin mielestä poistaa heti. Luulen, että kun matkaan on lähdetty ja turvallisesti (mahdollisesti?) Amerikan mantereella ollaan oltu jonkin aikaa, niin alkaa asiat normalisoitua. Kyllä asioilla on tapana järjestyä.


Että näin. Aika kymppi päivä, vai mitäs sanotte? Jo puolentoista viikon sisällä täytän hakemusta EurAuPairin sivuilla - katsotaan, mihin se johtaa!

Kivi Kylmä Rauhallinen

Paloma Faithin Stone Cold Sober on soinut radiossa paljon. Eikä se soitto ole jäänyt vain radioon. Se on tullut myös päähän. Eikä siinä mitään. Paljon pahempiakin on päähän jäänyt jammaamaan. SCS on ihan jees kappale.

Palomasta siirrytäänkin sitten sujuvasti muihin juttuihin.

What happen's next? -lista alkoi uhkaavasti lyhenemään, joten täyttelin sitä äsken - en tosin innoissani, sillä lista täyttyi kuin täyttyikin suurimmaksi osaksi YO-kokeilla. Nouuu! Onneksi on vielä P!nk piristämässä päivää synkeään marraskuuhun.

No joo, synkeään ja synkeään. Ihan mukava kuukausi marraskuu on. Ehkä vähän pimeää, kun ensilumet eivät meinaa pysyä maassa millään tavalla. Ihan kuin ne ihanat lumihiutaleet eivät haluaisi jäädä...

Muistan pari vuotta takaperin olleen syksyn, kun satoi KOKO AJAN. Siis kirjaimellisesti. Ja oli niin harmaata. Tänä vuonna syksy on näyttänyt melko värikkäältä ja kivalta ja aurinkokin on pilkotellut monesti pilvien raosta.

Maailma tosin näyttää vähän vaikealle tällä hetkellä, kun koeviikko ei ihan putkeen uiskennellut. Sekä ruotsin että yhteiskuntaopin kurssikokeet meni penkin alle. Etenkin ruotsin. Siis ruotsin. Siis... Sen jonka kirjoitin. Jep! Ruotsin kurssikoe oli päivää ennen YO-koetta. En tiedä, mikä minuun silloin iski. Kädet tärisi, oli paha olo, en voinut keskittyä - en sitten yhtään. Taisi verensokeri olla alhaalla? Niinpä se koe meni vähän diipadaapaduu eli uusintaan. Kai. Yhteiskuntaopin koe ei vain muuten napsahtanut kohdilleen. Syy oli varmasti ruotsissa (sen opiskelu oli vähän ykkössijalla) ja siinä, kun majailin Kuopiossa viikonlopun (en lukenut).

Onneksi alkaa taas uusi jakso ja uudet kujeet. Huomenna on vapaapäivä, torstaina pääsee vähän virittelemään koulun penkille ajatuksia toisen jakson aineisiin (psykologia, englanti ja uskonto sekä viestintäkurssi), perjantaina taas siivouspuuhiin kotona (taksvärkki).



P.S. Olen päättänyt, että pidän tätä blogia nyt ihan reippaasti ensi vuodenkin puolelle. Aloitan toisen blogini ensi kuussa, mutta se tulee käsittelemään vain ja ainoastaan Au pair- juttuja, ja tämä blogi sitten tätä kaikkea muuta, mitä tapahtuu. Ainakin tällä hetkellä näin ois suunnitelmat!

Maija pelasti päivän

Perjantaita voisi kutsua istumispäiväksi, koska istuin lähes koko päivän.

Klo 09.00-15.00 oli ruotsin YO-kirjoitukset. Sen koko ajan istuin salissa ja väänsin jotain ihmeellistä paperille. Edellisen yön olin nukkunut jokseenkin rauhallisesti ja olo oli salissakin tyyni. Oli mukava napsia viinirypäleitä välistä suuhun. Kaikki ruoat menivät muutenkin äkkiä, kun tuli kymmenen jälkeen tuskainen nälkä!

Kuusi tuntia tuntui vain parille tunnille. Koe ei sinällään kovin vaikea ollut, mutta silti voi liipata läheltä, pääsenkö läpi vai ei. Jos pääsen läpi, kiljun innosta ja menen sekaisin. Jos en pääse, niin... En kilju innosta...

Kirjoittelun jälkeen hyppäsin bussiin. Kuopio kutsui. Matkan aikana soitti äiti, joka kyseli huolestuneena, miten voin. Seuraavaksi soitti kummitäti (se Kuopiossa asuva), joka ilmoitti tulevansa kotiin vasta myöhään sunnuntai-iltana, joten saisin yöpyä yksikseni hänen asunnollaan. Kolmas soitto tuli taas kummitädiltä, joka toisti tulevansa vasta sunnuntai-iltana... Okei, okei! Ja neljännellä kerralla soitti taas äiti, joka kertoi soittaneensa kummitädille, että onko hän kotona... Aaaah!

Kun pääsin Kuopion kaduille puoli kuuden aikaan, alkoi tulla kiire. Piti käydä lähikaupassa ostamassa aamupalatarvikkeita ja viemässä tavarat kummitädin asunnolle.

Loppujen lopuksihan siinä kävi niin, että ihan turhia kiirehdin. Kerkesin matkalla jopa kiertää leffateatterin kautta ja varata liput lauantaille The Ugly Truth -leffaan.

Olo oli jokseenkin aika tyhjä ja outo, vaikka minun piti olla ihan fiiliksissä konsertin suhteen; sitä oli sentään odotettu kuin kuuta nousevaa monta, monta kuukautta! Vähän vain taisi nakertaa ruotsin YO, vaikka en asiaa pahemmin ajatellutkaan. Kai se alitajunnassa jossain hiiviskeli - anyway.

Olo muuttui kuitenkin kihelmöivän onnelliseksi, kun istahdin kolmannelle riville, melko keskelle. Jalkoja tärisytti. Ja jännitti! Lava oli niin lähellä! Ihan eri näkökulma kuin helmikuussa 2007 konserttikiertueella, 13. riviltä! Nam!

Ja vihdoin se alkoi. Tarharyhmä nousi lavalle. Maija Vilkkumaa, Isa-Eerika Lehto ja Minna Haapkylä. Ja Eppu Kosonen (ei tainnut olla alkuperäisessä kokoonpanossa). Räväkkää tyttöpoppia. Tai naisenergiaa. Tuntui silti, että naiset muuttuivat taas 16-vuotiaiksi. Sellaista menoa se oli! Mutta hyvä niin.

Hunajamelonit valtasivat lavan Tarharyhmän jälkeen. Ikinä en ollut heidän musiikkiaan kuullut, mutta hauskalle kuulosti (vaikken ehkä levyä ostaisi).

Väliajan jälkeen Maija Vilkkumaa astui vihdoin ja viimein lavalle ja fiilis salissakin muuttui. Ihmiset lauloivat enemmän mukana.

Maijan viimeisen biisin aikana koko poppoo - Tarharyhmä, Hunajamelonit ja Maija - kiipesi lavalle ja oli upean näköistä, kun kaikki lauloivat Yöllä- biisiä.

Nämä kuvathan eivät siis laadulla koreile. En ollut edes varma, saiko siellä valokuvata (huhuja olin kuullut, ettei saisi), mutta niinpä vain räpsin kuvia.

Keikan jälkeen Maija vielä ilmestyi nimikirjoituksia rustaamaan. Sain lisäksi yhteiskuvan hänen kanssaan. Kiitin myös keikasta ja sanoin, että se pelasti päivän, kun oli YO-ruotsi. Maija kyseli, että miten meni. Minä vastasin, että: "Öööö... Ööööö... Jotenkin..."

P.S. Olen NIIN laiska, etten vieläkään ole jaksanut kommentoida vastauksia aiempiin postauksiin... Saas nähdä, mitä siitä tulee. EHKÄ keskiviikkona... :b