Arkipäiviin, kiitos

Miss E. tässä hei. Viime kirjoituksesta jo aikaa? Hoh, ei sentään vielä kuukautta! Repikäämme siitä ilo nyt.

Joulu oli ja meni, eipä siitä sen enempää. Minulle se on alkanut lähinnä olla normipäivä normipäivien joukossa. Kyllä, olen enemmän normipäivien fani ja yleensä kaikki pyhät makaan vain sohvalla ja haron hiuksia turhautuneena. Normipäivinä nyt vaan sattuu olemaan enemmän tekemistä.

Tästä tietenkin voi helposti saada käsityksen, että olen ahkera tyyppi, joka ryntää asioiden läpi toisten luo. Ei sentään. Välillä on laiskoja päiviä, joista pidän. Yhteen putkeen niiden kulkeminen taas ei ole kivaa. Laiska päivä sinne tänne, niin olen tyytyväinen.

Olen mennyt päivissä ihan sekaisin, mikä johtuu varmastikin näistä juhlapyhistä. Nytkin on sunnuntai, vaikka alkaa pikku hiljaa tuntua jollekin arkipäivälle. Sain äsken hilattua itseni yhteiskuntaopin kirjan pariin, mikä vähän piristi. Juu, outoa?

Eilen itkeskelin Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa. Se on vaan niiiiin klassikko. Jane Austen oli nero! Kiitos yle areenan, että sen pystyi katsomaan sieltä... Areenasta!

Ke 02 Jou

Höhöö. En saanut niitä P!nkin tahi Evermoren videoita jostain kumman sysytä ladattua, joten valitettavasti ette pääse "nauttimaan" niistä (niiden hienoista laaduista jne...).

Oh, se on jo joulukuu! Päivät ovat valuneet kiitettävällä tahdilla sormien välistä, viikot vierineet kuin rolling stonesit ja kuukaudet vaihtuneet sukkelaan keinoja kaihtamatta. Eipä sitä ajan kulumista voi oikein jarruttaa. Vaikka välillä tahtoisikin. Tällä hetkellä en edes haluaisi.

Viikko sitten sain kauan odotetun ajokortin. Jibbii! Ja mitä tämä onkaan meinannut? Olen saanut kuskata äitiä joka toinen päivä -tyyliin kaupan ja kodin väliä. Ja ne yhdellä kerralla tehtävät ostoksetkin kestävät mukavat puoli tuntia - ainakin.

Lukio lähenee loppuaan, enää vähän päälle... 40 päivää? Wow! Kelpaa mulle! Kurssit on kivasti suoritettu, tänään saatiin viimeisin todistus, joka vahvisti, että kaikki pakolliset kurssit ovat hyväksytysti läpi menneet. Ihanaa!

Minun pitää ihan oikeasti keksiä jotain muutakin kirjoitettavaa tänne - vaikka täksi viikonlopuksi. Hmm...

P.S. Otsikko on päivämäärämuoto, jota meikäläisen kännykkä näyttää. Repeilen aina tuolle Jou:lle. Joujou!

No se P!nk

Keskiviikkona, englannin kokeen jälkeen pyrähdin Helsinkiin lähtevään linkkiin ja istuin siinä sitten sen 6 ja puoli tuntia. Tarkoitukseni oli jäädä johonkin pysäkille, ennen Kampin linkkiasemaa, mutta missasin sen tyylikkästi ja päädyin perille asti. Ei siinä muuta kuin serkkuystäväiselle soittamaan, että mitäs nyt. "Toimiiko metrot jo?" "Ei mitään hajua."

Sovittiin, että koetan tulla metrolla Sörnäisten asemalle, jos osaan - ja jos metrot taas toimivat. Ja kyllähän ne toimivat. Pienen harhailun jälkeen löysin itseni metroasemalta, jossa oli ihan kivasti porukkaa. Joku nainen oli pukenut pinkin suojanaamarin (siis sellaisen, joita näkee lääkäreillä mm.) ja jostain syystä tuli alaston olo. Ajattelin, että pitäisikö minunkin hankkia tuollainen?

Metro ei tietenkään pysähtynyt rautatieaseman kohdalla, mutta sen kohdalla kuulutettiin Kaisaniemeä. Rautatieasema oli aika ankean näköinen.

Sörnäisen asemalla oli vastassa tuttu naama ja käveltiin sitten hänen kämpilleen. Käytiin kaupassa, oltiin koneella ja mentiin nukkumaan.

Torstai oli Se Päivä, jota olin odottanut yhdeksän kuukautta. Aijai. P!nk @ Hartwall Arena. Sinne päin lähdettiinkin viiden maissa. Mikäs kiire meillä olisi ollut, koska oli istumapaikat? Vaan eipä näyttänyt hirveää jonoa olevan kenttäpaikoillekaan.

Sisälle päästyämme ostin P!nkin kiertue-t-paidan ja kassin. Yhteensä 50€. Elämä on.

Istumapaikkamme eivät olleet huonot. Areenan toisessa päädyssä, ylätasanteella. Vaikka kyllähän se fiilis olisi ollut toinen, jos olisi seisomaan päässyt.

Ja voi, miten upea P!nk olikaan! Niin aito, oma itsensä. Koko bändi oli lavalla, soittajat ja taustalaulajat, eikä mitään tainnut tulla levyltä. Hyppelyä, akrobatiaa, höyheniä koko kaksituntinen show. Wow. Ei voi muuta sanoa. Wow.

Juuuh, olen päättänyt tehdä meikän mediadiplomityön nyt sitten tästä. Ennen keikan alkua haastattelin ihmisiä, joista muutama oli kovin vastahakoinen osallistumaan. Pari tyttöä kertoivat heillä olevan kiire, mutta näimme, kuinka he menivät jonottamaan yläkatsomoon, jossa ei ollut edes jonoa vielä.

Eiköhän tästä kuitenkin jonkinlainen reppis saada aikaan! Aaah, laitan muuten joskus ensi viikolla tänne jotain kuviakin konsertista, vaikka ne eivät olekaan mitään huippuja. Kyllä, serkkuystävä salakuljetti kameran kätevästi kaulaliinansa alla... Hmm...

Possurokote - ei kiitos (?)

Let's talk about sikainfluenssa-epidemia.  Vai onko se edes epidemia? Minulle siitä sanasta tulee vääjäämättä mieleen maailmanlaajuisuus (mitä se onkin) ja se, että maailma menee sekaisin ja on kauhuissaan (mitä se tarkoittaneekaan...)...

Niinhän siitä puhuttiin kesän lopulla, että ainakin syksyn YO-kirjoitukset saattavat väistyä sikainfluenssan tieltä - mutta kuinkas kävikään? En kohdannut lukiossani ainuttakaan sikainfluenssa -tapausta.

Nyt asiat ovat tietenkin hieman muuttuneet. Influenssa jyrää pitkin poikin Suomen maita ja mantuja ja ihmiset jonottavat urakalla rokotteita, koska sitä suositellaan. Siis ei varmaan sitä jonottamista, vaan rokotusta.

Mutta mitä minä teen? Seuraan tilannetta rauhassa vierestä ja hermostun, kun äiti tulee keskustelemaan siitä, miten minun pitäisi ottaa se sikarokote. Hän itse on menossa ottamaan sen huomenna, perjantaina, ja pienimmille sisaruksillenikin se annetaan. Isä taas on sitä mieltä, että rokote on oikeastaan turha hänelle. Hän ei kuulu riskiryhmään ja yleensä, kun hän ottaa jonkun sen kaltaisen rokotteen, niin oitis kuume nousee ja huippaa - ei kiva.

Olen isän kanssa vähän samoilla kannoilla. Tietenkin se riippuu ihmisestä, miten herkästi altistuu rokotteen sivuvaikutuksille. Olen kuitenkin kuullut monella syntyneen hurjienkin kuumelukemien tämän sikarokotteen ottamisen jälkeen.

Ja loppujen lopuksihan sikainfluenssa on vain... Noh, flunssa, joka on (ihmisestä riippuen) tavallista flunssaa ärhäkämpi. Ja millä todennäköisyydellä kuolen, jos se sattuu kohdalle?

Rokotteita ei sitä paitsi riitä kaikille. Jos minä, perusterve nuori aikuinen, jätän ottamatta rokotteen ja säästän sen avulla jonkun toisen, huonokuntoisemman ihmisen hengen, niin voinen olla ylpeä itsestäni.

Olen siis sitä mieltä, että en välttämättä tarvitse sikainfluenssarokotetta. Ihan sen uhallakin, että saatan sairastua sikainfluenssaan - koska sitähän ei tiedä, jos se on vaikka itämässä... Mutta rokotteesta on luultavasti enemmän hyötyä pitkäaikaissairaille ja riskiryhmiin kuuluville.

Kyllä, saa yrittää kääntää päätäni, jos haluaa. Tällä hetkellä, tämän tilanteen vallitessa, olen kuitenkin tätä mieltä.

Elämä on

On ollut paljon tekemistä viime viikot. Hieman autokouluilua (joka on kivasti loppusuoralla) ja normikouluilua lukion penkillä. Uskokaa pois, siinä ON jo paljon! Kun kotiin tulee piiitkän päivän jälkeen, ei meinaa jaksaa muuta kuin vain olla ja ehkä vähän tuijottaa kirjojakin. Myönnän auliisti, että mukana on myös laiskuutta ja lievää ahdistusta about 65 koulupäivästä, joita on jäljellä. Ja kokeista. Ja tulevaisuudesta myös.

Sunnuntaina on jo marraskuu - aika hurjaa! Silloin tällöin on luntakin ripotellut ja maa on saanut hennon valkopeitteen ylleen. Niiin nättiä! Vaikka kyllä sitä lunta saisi olla enemmänkin, eikä enempi pakkanenkaan olisi haitaksi. Kunnon talvi joululahjaksi olisi kiva juttu.

Siirrytäänpäs koulumaailmaan taas.

Mediadiplomi. Olen yrittänyt valita kuumeisesti aihetta ja päässyt ehkä lopputulokseen eli P!nkin konserttiin. Kyselin jopa eilen Live Nationilta, pääsisinkö maailmantähteä haastattelemaan, vaikka jo vähän arvasinkin vastauksen... Eli ei. Ei se loppujen lopuksi paljoa harmittanut, sillä P!nk ei kuulemma anna haastatteluja kellekään Suomessa ollessaan - paitsi ehkä suurimmille medioille. Ja P!nk on kuitenkin iso tähti, eikä hänen haastatteluun ehkä tämmöiset "hei, teen koulujuttua sinusta, haluukko mun haastatteluun" -tyypit pääse... Heh!

Ei se mitään siis. Keskittynen tekemään jonkinmoista reportaasia konsertista. Ehkä? Tätä ei ole vielä lukkoon lyöty. Katsoo nyt. Parempaakaan ideaa ei tällä hetkellä ole (paitsi se läppänä äiskälle ilmaan heitetty juttu, että menen X-Factoriin ja kirjoitan (varmastikin lyhyeksi jäävästä - jos ollenkaan) kokemuksestani tositeeveessä, siinäpä olisi harvinainen juttu!).

Enivei, autokoulun kirjallisiakin pukkaa - luultavasti ensi viikolla! Uiks! Tänä viikonloppuna pitää harjoitella hirveästi ajonetissä tehtäviä, että pääsen läpi ensi yrittämällä.

Huomenna ajattelin ainakin siinä harjoittelun lomassa leipoa kaloripommi Sacherkakun! Mmm...

Alright, Still

En ole luovuttajatyyppiä, mutta täytyy myöntää, että olo on ollut melko kurja viime päivinä. Kun suurin unelmani romahti kuin korttipakkana päälleni - yllättäen -, luhistuin sen mukana hetkelliseen epätoivoon. Sellaisia pieniä epäonnistumisia on ollut aina, mutta tämä oli piiitkästä aikaa sellainen kaatuminen ja järkytys, että teki mieli mennä huutamaan keskelle metsää "AAAAA!!!??!!!????".

Ketään ei onneksi kuollut, siinä hyvä uutinen. Kai?

Kuitenkin, kun tällaisia luhistumisia sattuu, sitä näkee asiat jotenkin ihan eri näkökulmasta. Alun "Miksi juuri minä? Miksi minulle piti käydä näin? Miksimiksimiksi?!?" -itkusta syntyy uusia ajatuksia ja kysymyksiä: "Voisinko jotenkin muuten saavuttaa unelmani, kuin tätä kautta? Kuvittelinko todella, että se olisi näin helppoa?"

Mitä pidemmän aikaa jostain asiasta on haaveillut, sitä murskaavammin sen tuhoutumisen tuntee. Asiaa ei auta se tieto, että ehkä jollain muulla ovat asiat vielä pahemmin. Ei auta, ehei!

Olen tullut - jälleen kerran - huomaamaan sen, että pohjaltakin voi nousta. Tietysti se riippuu ihan ihmisestäkin. Minä yleensä murehdin suurimpia pettymyksiä pari, kolme päivää, jonka jälkeen alkavavat aivot taas raksuttaa, punoa uusia suunnitelmia tuhoutuneen raunioille. Olo voi vielä siinä vaiheessa olla turta, mutta paranemaan päin.

Katsoin viime lauantaina Little Miss Sunshinen. Siinäkin monetmonetmonet joutuivat pettymään, mutta niinpä vain nousivat taas jaloilleen ja kulkivat pää pystyssä, vaikka se välistä rankkaa olikin. Leffa tulvahti mieleen vasta romahduksen jälkeisinä päivinä ja sattui jopa parantamaan mieltä - pikkuisen.

Eteen päin siis mennään, eikä olo ole lainkaan niin tukala, kuin mullistavana tiistai-iltapäivänä. On uusia vaihtoehtoja ja asioita, jotka ovat tupsahdelleet tielle vähän väliä ja ne olen napannut syliini suunnitelma B:nä ja C:nä. Ei paha, vai mitä?

Unista todellisuuteen

Siitä taitaakin olla jonkin aikaa, kun viimeksi jotain tänne bloggailin? Myönnetään - ei ole ollut aineksia, mitä yhdistää ja sekoittaa yhteen.

Viime yönä näin yllättävää, painajaismaista unta: Postissa oli tullut paksu paketti minulle. Siinä ylioppilaslautakunta pahoitteli kovasti, "mutta et ole saanut YO-ruotsia hyväksytysti läpi". Ja minä ajattelin tyynenä, mutta haikeana: "Kyllähän tämä oli odotettavissa, enhän minä millään ikinä olisi sitä läpi saanut." Ja päivät kuluivat, kunnes joku viikko tämän tiedon jälkeen saapui uusi tieto: "Se edellinen olikin virhe, pääsitkin sen kokeen läpi!"

Mitäköhän tämäkin nyt meinaa?

Syysloma ja keskiviikko. Sain tänään aivan mahtavan leffakortin Etelä-Afrikasta. Se oli Australia -elokuvasta, joka on ihana ja koskettava ja ihana kuva!

Olin taas vierailemassa Kuopiossa. Sunnuntaista tähän päivään asti. Oli shoppailua ja ostoksista mieluisimpana pidän kortteja ja kahta Gilmroen tytöt -kautta (5 ja 6). Vielä olisi Gilmore Girlseistä 1 ja 7 kausi jäljellä, ostamatta. Äiti ei edelleenkään ymmärrä, miksi niitä bokseja pitää ostaa, kun on ne jo nähty televisiosta. No... siksi?

Kävin myös vilkaisemassa Julie&Julia -ruokaleffan, mikä oli mukava... ja ah, mitä ruokia! Nam, nam, NAM! En nyt tiedä, tuliko siitä minulle jälkeenpäin kiva fiilis (kun hyvänmielen elokuvasta kyse sentään oli)... Kun alan miettimään tarkemmin, huomaan, etten olisi varmaankaan menettänyt mitään, jos en olisi käynyt katsomassa sitä. Hmm.

Loppuviikko mennee oleillessa. Pitää lukea vähän koulukirjoja sekä valmistautua autokoulun kirjallisiin. Ei ole enää monta ajotuntia jäljellä, ei ole. Ehkä 4? Alkaa hermostuttamaan hieman - toisaalta pää täyttyy ajatuksesta: vihdoin, johan sen aikakin alkaa olla käsillä (kirjalliset ja inssi)!

Tällä hetkellä odotan ensilunta. Se on lähes joka vuosi jännää - totta kai se jännitys on madaltunut, kun on kasvanut "aikuiseksi". Pienenä sitä osasi odottaa ja tuntea sen tietynlaisen jännityksen mahan pohjassa. Nykyään ne jännityksen aiheet liittyvät eri asioihin, kuin ennen. Hieman surullista, kun sitä pohtii.

Väliaikatiedotusta

Eipä mulla tällä kertaa muuta, kuin että Au Pair- suunnitelmat etenee! Tai siis alkoi... Tai no - miltä kantilta sitä nyt katsoo.

Joka tapauksessa, meikä perusti uuden blogin tässä lokakuun puolella, perustuen Au Paireiluun aika 99,9%.

Ja osoitehan on tässä! Jos ei toimi, niin voi kommata.

Ja ei tässä oikeasti muuta asiaa olekaan, tällä kertaa. Tämän blogin pitäminen jatkuu normisti, aina maailmalle lähtöön asti, kesä-heinäkuuhun.

Kivi Kylmä Rauhallinen

Paloma Faithin Stone Cold Sober on soinut radiossa paljon. Eikä se soitto ole jäänyt vain radioon. Se on tullut myös päähän. Eikä siinä mitään. Paljon pahempiakin on päähän jäänyt jammaamaan. SCS on ihan jees kappale.

Palomasta siirrytäänkin sitten sujuvasti muihin juttuihin.

What happen's next? -lista alkoi uhkaavasti lyhenemään, joten täyttelin sitä äsken - en tosin innoissani, sillä lista täyttyi kuin täyttyikin suurimmaksi osaksi YO-kokeilla. Nouuu! Onneksi on vielä P!nk piristämässä päivää synkeään marraskuuhun.

No joo, synkeään ja synkeään. Ihan mukava kuukausi marraskuu on. Ehkä vähän pimeää, kun ensilumet eivät meinaa pysyä maassa millään tavalla. Ihan kuin ne ihanat lumihiutaleet eivät haluaisi jäädä...

Muistan pari vuotta takaperin olleen syksyn, kun satoi KOKO AJAN. Siis kirjaimellisesti. Ja oli niin harmaata. Tänä vuonna syksy on näyttänyt melko värikkäältä ja kivalta ja aurinkokin on pilkotellut monesti pilvien raosta.

Maailma tosin näyttää vähän vaikealle tällä hetkellä, kun koeviikko ei ihan putkeen uiskennellut. Sekä ruotsin että yhteiskuntaopin kurssikokeet meni penkin alle. Etenkin ruotsin. Siis ruotsin. Siis... Sen jonka kirjoitin. Jep! Ruotsin kurssikoe oli päivää ennen YO-koetta. En tiedä, mikä minuun silloin iski. Kädet tärisi, oli paha olo, en voinut keskittyä - en sitten yhtään. Taisi verensokeri olla alhaalla? Niinpä se koe meni vähän diipadaapaduu eli uusintaan. Kai. Yhteiskuntaopin koe ei vain muuten napsahtanut kohdilleen. Syy oli varmasti ruotsissa (sen opiskelu oli vähän ykkössijalla) ja siinä, kun majailin Kuopiossa viikonlopun (en lukenut).

Onneksi alkaa taas uusi jakso ja uudet kujeet. Huomenna on vapaapäivä, torstaina pääsee vähän virittelemään koulun penkille ajatuksia toisen jakson aineisiin (psykologia, englanti ja uskonto sekä viestintäkurssi), perjantaina taas siivouspuuhiin kotona (taksvärkki).



P.S. Olen päättänyt, että pidän tätä blogia nyt ihan reippaasti ensi vuodenkin puolelle. Aloitan toisen blogini ensi kuussa, mutta se tulee käsittelemään vain ja ainoastaan Au pair- juttuja, ja tämä blogi sitten tätä kaikkea muuta, mitä tapahtuu. Ainakin tällä hetkellä näin ois suunnitelmat!

Nuhanenäilyä

Päätin tässä ilmoittaa, että en ole ehtinyt/jaksanut vastailla joihinkin kommentteihin, mitä on sadellut feminismin tiimoilta, enkä tule vastaamaan ainakaan ennen viikonloppua. Syynä tämä ahdistava flunssa sekä ruotsin YO-kirjoitus, jolle pitää oikeasti raivata aikaa ja tilaa - siis lukemiseen.

Jeap, voitte arvata, miten tänä viikonloppuna kävi. Hävisin koneen ääreen, jumituin olkkariin katsomaan iki-ihania Gilmoren tyttöjä ja haahuilin huoneesta toiseen lievän kuumeen aiheuttamana. Ihme zombeilua siis. Eilen oli ylilämpöä, tänään alilämpöä, huomenna jos kenties sitä normilämpöä?

Se taas tarkoittaisi sitä, että kouluunkin olisi raahauduttava. Okei. Okei. Okei!

Kirjoitin äsken blablablaa- tekstin tämän syksyn YO-äikän kolmannesta tehtävästä, joka tuli äidinkielentunnilla tehtäväksi. 250 sanaa, about puolessa tunnissa. Ei hyvä, ei ollenkaan. Ei näin kevään YO-äikässä.

Sen äikän jutun jälkeen kirjoittelin innoissani postikortteja ulkomaille. Surffasin postcrossing.com:iin ja napsauttelin hiirellä "Send a Postcard" -painiketta 5 kertaa. Niin on tällä kertaa (tai huomenna) lähdössä kortit Suomeen, Venäjään, Iso-Britanniaan, Turkkiin ja Latviaan.


Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin,

Miss E. (hmh. En ole koskaan tykännyt miss -sanasta, enkä neidittelystä. Mutta se nyt sattuu olemaan nimeni, joten olkoon)

Lycka till!

Feministi tai ei - ihmisillä on monta mielipidettä asiasta. Ja se on hienoa. Täytyy itse vielä kuitenkin lisätä, että joskus ihan oikeasti pelottaa (vaikka olenkin feminismin puolesta peukut pystyssä), kuinka vahvasti feminismi on vallassa. Jos naisten asemaa pyritään koko ajan kohottamaan yhteiskunnassa, miten käy miesten? Se kai jää nähtäväksi. Minä en ole tottunut ennustelemaan tulevaa. Ja jos olenkin, niin ne arvaukset ovat menneet päin puita. Eli se siitä.

Tittididii! Perjantai! Ja viikonloppu! Hui, mitäköhän siitäkin tulee? Jään jököttämään koneelle tai koukutun katsomaan telkun ääreen Gilmoren tyttöjä... Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että niitä houkutuksia pitäisi välttää. Ainakin tämä viikonloppu. Koska se on pyhitetty ruotsille.

Kuulostipas pahalle. Se pyhitetty -sana siis, ruotsi -sanan kanssa. YO-kirjoitukset -sanan kanssa olisi ollut vielä pahempi. Ei millään pahalla, ruotsi - ei minulla ole mitään sinua vastaan, mutta kun et suostu tankkautumaan päähäni riittävän hyvin!

Joskus sitä miettii ja manaa, ettei silloin yläasteella (lähinnä ysillä) jaksanut enää kunnolla keskittyä ruotsiin. Ei vaan kiinnostanut. Seurauksena ei-niin-hyvä-ruotsipää. Voisin kuvitella olevani mahtava ruotsin kielen taitaja, jos asuisin jossain rannikkokaupungissa tai -kylässä. Mutta kun en asu.

Ruotsin kirjoituksiin valmentautumista ei yhtään helpota ajatus, että YO-kuuntelusta tuli puolet kokonaispistemäärästä. Okei, odotinkin jotain sen suuntaista, mutta elättelin toivoa, että ihan vain jotenkin kummallisesti olisin saanut enemmän pojoja, mikä oli tietysti tyhmää. Pientä pettymyksen poikasta oli lievästi sanottuna ilmassa eilen iltapäivällä, kun menin etukäteen kuulemaan tulokset. Ei olisi pitänyt!

Huolimatta tuosta kaikki on muuten ookoo. Kirjoitukset on jännä asia, varsinkin kun ruotsin YO on ensimmäinen kirjoitusurakkani. Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut - jopa innoissani -, mitä sapuskaa ja juomista sinne ottaisi mukaan. Onko kellään ideoita? Olen kuullut, että karkkia on monilla ollut mukana. Jotain suklaata, namnam... Se kyllä janottaa paljon. Hedelmät voisivat myös olla kivoja. Elättelin jopa toiveita nuudeleista, mutta ne joko jähmettyisivät ja viilentyisivät rasiassa tai/ja sitten lössähtäisivät siihen veteensä. Not good.

Juomiseksi kelpuuttaisin mielelläni sekä vettä että termariin lämmintä kaakaota. Vaan kuinka paljon, siinäpä kysymys. En nyt haluaisi sitä koko kuusituntista vessassa ravata, vaikka luulen, että pelkästä jännityksestäkin siellä muutaman kerran saattaa käväistä...

Kaiken lisäksi on nuha. Mietin, josko se viikon päästä jo olisi helpottanut. Kun kirjoituksien jälkeen singahdan bussiin ja huristelen Kuopioon Maijaa ja kumppaneita katsomaan, se nuha ei olisi kiva juttu. Ei kyllä kirjoituksissakaan.

Lopuksi kolme kuvaa keskiviikolta, jolloin alkoi rankasti sataa ja aurinko paistamaan lopuksi. Siitähän syntyi - ylläri, pylläri - upea sateenkaari! Ja hienoakin hienompi valoilmiö taivaanrannassa ei meinannut tallentua koko komeudessaan kameran linssiin, mutta uskokaa pois; aivan henkeäsalpaava näky se oli!
 
 

 

 
 
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Matkakuumetta

Matkakuume nousee, laskee. Käyn päivittäin mol.fi:ssä tökkimässä hiirellä au pair-ilmoituksia ja arvioiden niiden plussat ja miinukset. Siis silti, vaikka tiedän jo suuntaavani ensiksi Amerikkoihin. Niin - ensin. Että kuinkas kauan minä sitten matkustelisinkaan? Vuosia?

Ei voi tietää. Se osa on vähän tihkusateen peitossa vielä.

Ja hakeako vai eikö hakea minnekään opiskelemaan lukion jälkeen. Luultavasti haen. Mutta entä jos pääsen ja menen vuodeksi jenkkeihin, tajuan, että haluan matkustaa lisää, mutta on se opiskelupaikka Suomessa... Ja haluaisin molempia? Luulenpa vaan, että palaisin häntä koipien välissä Suomeen sen jälkeen.

Se ainakin on vissi ja varma, että vuodeksi lähden ainakin pois! Ja USAan. Harvoin tulee näin hyvät mahikset päästä matkustelemaan - ja vielä melko edullisestikin!

Enää joku kuukausi ja ajattelin liittyä Euraupairin jengiin. Jos pääsen, pääsenhän, please?


Sorry, ihme vuodatusta taas Auppariudesta, joka on mulle pieni valopilkku lukioinnista tällä hetkellä ;)

Peilin pelle vanhenee

Niin se päivä koitti, minunkin vuoroni tuli. 18-vee. Minä. Jee?

"Tällaiseksi luullut en
arkipäivää aikuisen
Peilin pelle vanhenee
varpaita hirvittää sirpaleet"

Olen nyt aikuinen, lain silmissä. Entä sitten oikeasti?

"Ja miten kävikään
että nuoruus se vain loppui
Se mihin menikään
minkä huolen alle taipui"

Katri Ylander totesi - mielestäni osuvasti - viikko sitten ilmestyneessä Sunnuntaisuomalaisessa: "Ihminen on aikuinen, kun hän on oppinut hyväksymään itsensä ja muut. Kaikilla on lukkonsa, joita kasvun myötä on tullut. Kun on löytänyt tasapainon itsensä kanssa, voi nähdä avarammin muun maailman. Kun pystyy ottamaan vastuuta niin, ettei se tunnu ylettömän vaikealta, on aikuinen."

"Aika pakenee, päivä lyhenee
Niin monta on aukeavaa
ovea houkuttavaa
Päivä pitenee, aika matelee
ja sitten toista muistuttaa"

Wou. Voiko tuohon vielä enempää lisätä? No, voi, mutta kyllä tuossa ne pääkohdat aikuisuudesta on. Kaikilla on tietysti omat mielipiteensä tästäkin asiasta, tämä on minun.

Vaahtosammuttimen kokoisena, pikkuisena pörröpäänä, sitä mietti, että 18-vuotias on niin iso ja niin hieno ihminen, kuin olla ja voi. Silloin oli ihan varma, että tietäisi kaikki maailman asiat, kun olisi kirjaimellisesti aikuinen.

Kaikki kuitenkin tietävät, että mitä isommaksi kasvetaan, sitä realistisemmaksi kaikki muuttuu. Damn!

Kyllä minä luulen, että olen vielä lapsi, vaikka se täysi-ikäisyys tulikin mittariin. Ja jollain tavalla olen ollut aikuinen jo about 2-3 vuotta. Henkisesti siis. 15-vuotiaana nauratti, kun "Mikä on henkinen ikäsi" -testissä napsahti 33-vuotta vastaukseksi. Siis 33! Huh! 16-vuotiaana kun saman testin tein, niin tuli vastauksena parikymppinen. Alaspäin mennään?

Testit on kivoja, kylläjuu, mutta eivät niin luotettavia, kuin järki ja tunne yhdessä. Kyllähän sitä itse pitää tietää, että kuinka kypsä on. Jos on vähänkin epävarma, niin voi hyvinkin olla vielä lapsenkengissä.

18-ikävuosi tuo oikeuksia, joita ei ennen ole ollutkaan saatavilla. Jee, saan mennä Alkoon ja ostaa laillisesti alkoholijuomia! Jee, saan ostaa tupakkaa ja vähän tossa sauhutella! Eiei, EI! Nuo oikeudet eivät juurikaan houkuta, kun en ole ikinä kokenut Alkoa mitenkään puoleensa vetäväksi paikaksi. Ja kaikkein vähiten haluaisin aloittaa tappamaan itseäni tupakan avustuksella.

Entä muut? Saan mennä naimisiin? Joo-o, nou thänks - yet. Ensin olisi varmaan kiva löytää se sulhanenkin. Vaikka en olisi sen sulhasenkaan löydyttyä vielä valmis menemään naimisiin. Ihan liian aikaista.

Saan mennä ajokorttikokeisiin. ÖööÖöö, ensin ehkä kannattaisi käydä ne ajotunnit läpi ja opiskellakin kirjallisia lisää, ennen kuin uskaltaisin ajokorttikokeita alkaa suorittamaan!

Oliko muka kivoja oikeuksia? Ei edes tule muita mieleen. PAITSI, että pääsen nyt K18-keikoillekin! Ei sillä, että pääsisin juomaan sinne, vaan pääsisin fiilistelemään lempparibändejä, jos sellaisia tapahtumia sattuisi tulemaan jonnekin.

 

 

Ei ole loppujen lopuksi paljon tullut lahjoja. Vielä. Isältä ja äidiltä sain 50 €, karkkipussin, kirjekuoria ja kynän. Pikkuveljeltä taas 1 € ja siskolta pöllityt kaksi väritussia sekä minulta lupaa kysymättä anastetun kortin. Hih.

 

Lisäksi olen muistanut kaikki nämä vuodet kirjeen, jonka kirjoitin 13-vuotiaana 18-vuotiaalle itselleni.

  

 

 

Jep, kirjeen kulmassa komeilee minä 13-vee neitinä. Silloin, kun isä vielä leikkasi hiukseni (otsiksen).

En ole uskaltanut avata kirjettä, mutta luultavasti teen sen tämän postauksen jälkeen. Siksi en ole uskaltanut, koska jotenkin pelkään vain koskea siihen, kun en ole oikeasti viiteen vuoteen kuin katsellut sitä miettien. Ja nyt kun sen voisi aukaista... Se vain tuntuu niin hassulle.

Joka tapauksessa; Onnea minulle, 18-vee nuorelle naisenalulle! Jo oli aikakin.

P.S. Laulun pätkät PMMP:n Lapsuus loppui- kipaleesta

Epämääräistä ahdistusta

Elämä on joskus sitten vaikeaa. Jossain vaiheessa päivää minulla oli ajatus, mistä kirjoittaa... Ja nyt se on kadonnut teille tietämättömille! On se väärin.

Ensinnäkin täytyy kuitenkin peruuttaa kaikki puheet rauhallisuudesta ruotsin kirjoitusten suhteen. Nyt on asiat sillä tolalla, että olen lähes koko ajan pienessä paniikkiaallossa seikkaillut viimeiset loppuviikon päivät. Päivä maanantai haahuilee mielessä ja jos joku vahingossa sattuukin mainitsemaan YO-kirjoitukset ja ruotsi samassa lauseessa, niin maukaisen. Ja se, jos mikä, vie voimia. Jännittäminen ja hermostuneisuus.

Toisaalta olen tyytyväinen, että tuntuu joltakin. Ihan kamalaahan se olisi, jos ilman mitään tuntemuksia vain... no, olisi. Jännittäminen kuuluu kympillä asiaan.

Hieman myös ärsyttää. The Soundsin keikat meni niin sivu suun, etten enää ehtinyt. Ehtinyt varata lippuja. Helsinkiin olisi ollut helppo mennä, yöpaikka ja seurakin olisi ollut valmiina, mutta kun on loppuunmyyty, niin ei siinä paljon vastaväitteitä oikein voi esittää. Muut paikkakunnat taas eivät olisi muuten käyneet, kun ei olisi ollut seuraa, eikä äiti olisi päästänyt yksin menemään.

Noooh, täytyy olla iloinen Maijan ja P!nkin konserteista, ehkä pääsen joskus toiste jossain hamassa tulevaisuudessa The Soundsinkin keikalle. I hope so.

Wow - viikonloppu tosiaan. Ja se menee äidinkielen esseetä naputellen ja ruotsin kappaletta suomentaen ja kuuntelua manaten. Ja huomenna, lauantaina, on myös tädin 50-vee kekkerit. Sunnuntaina taas minulle tulee mittariin vuosia. Täytyy sanoa, että ei mitenkään erityisen fiiliksillä niitä juhlita (en haluu olla joku kasitoista-vee!), joten voisinkin alkaa pitämään 17-vee juhlia joka vuosi tästä eteenpäin, eh?

Vihattu ja rakastettu abi(na)

Ah, torstai! Kohtahan se kuuluisa viikonloppu taas pinkaisee nurkan takaa ja yllättää!

Eilen oli aikas nice day. Sain jopa 5 korttia ulkomaailmasta! Laitan jotain näytille joskus, nyt en jaksa skannata niitä koneelle, sorry.

Viime yönä näin painajaisia ruotsin YO-kuuntelusta - viimeksi sellaisia unia näin kesällä. Nyt ne ovat palanneet. Oh no! Johtuu varmaan eilisestä ruotsin tunnista, jolloin puhuttiin vain ja ainoastaan kirjoituksista. Yhyy. Silloin ei tullut erityisen ahdas olo, vaikka tuo painajainen vähän vaikuttaisikin siltä.

Autokouluilukin on hautautunut hassusti hetkeksi piiloon, kun ei ole ollut kosketuksissa about viikkoon autoon tai mihinkään siihen liittyvään. Kaikki teoriathan on kuitenkin käyty läpi ja nyt pitäisi vain itsenäisesti opiskella juttuja lisää. Mitäköhän siitäkin tulee? Ja milloin?

Tänään on aika hassu päivä. Vain kaksi tuntia äikkää. Opettajilla on joku kokous ja ruotsi jää poies. Huomennakaan ei olisi kuin 3 tuntia. Huuh, lyhyitä päiviä. Ihan kiva sinällään, ettei aina niitä herään-aamulla-puol-seittemän-ja-oon-kotona-takas-viiden-jälkeen -päiviä. Niitä on kertynyt tämän yli parin vuoden lukioinnin jälkeen rutkasti.

Se on myös hassua, että olen nyt abiturientti. Se koko sana on outo. Maistuu suussa väärälle. Että: "Ei se mulle oo se titteli, heittäkää pois se mun yltä!" Ja silti se on tässä. Se tuli ihan kuin sädekehänä pään yläpuolelle, automaattisesti heti kolmoseksi siirryttyäni.

Olen siis nyt kaikkien vihaama ja rakastettu abi. Vihattu olo tulee, kun ohittelen ruokajonossa ykkösiä ja kakkosia, ja tunnen voimakkaat silmän muljautukset niskassani siitä hyvästä. Ja siitä taas tulee kauhea olo. Sitten muistelen, että itsehän minäkin vihasin abien ohitteluja, kun olin ykkösellä ja kakkosella. Tästä taas tulee vähän tasapainottavampi fiilis.

Rakastettu olen siinä mielessä, että... Siis... Niin, missä mielessä? Hmm... Ehkä siinä mielessä, että minulla on vähiten koulua enää jäljellä. Ykkösellä ja kakkosella olin aika katkera abeille, koska heillä ei ollut koulua paljon enää jäljellä. Heillä oli myös eniten kokemusta lukiosta. Nyt minä olen siinä porukassa; kokeneimmassa valiojoukossa. Huh!

A Birthday -week?

Tällä hetkellä tunnen oloni melko onnelliseksi. Syitä on monia:

1) Ensi viikon keskiviikosta lähtien on enää 100 päivää varsinaista koulua! Ihan hullua! Se tieto saa kuitenkin olon oudon kihelmöiväksi; tuntuu, että leijuisi jotenkin hassusti ilmassa lukion päättymisen johdosta. Ei, ei se vielä yli sataan päivään lopu, mutta ei se mitään. Sata päivää on loppujen lopuksi niin vähän!


2) Kuviksen savityö on saatu tehtyä! En tykkää savesta. Okei, se oli ehkä kivempaa tänään kuin joskus ala-asteella (silloin läträttiin kunnolla vettä saveen ja muoksittiin siitä mössöstä erittäin rumia kulhoja, jotka lahjoitin silloin nuoremmalle siskolleni, joka piti niistä hirveästi). Tosin en pitänyt teemasta; "tee savesta ihminen, joka on ottamassa aurinkoa rannalla". Muuten jees, mutta en osaa tehdä ihmisiä. En oikeasti. Paitsi osaan piirtää prinsessoja (ihan alaluokilla, jos käskettiin piirtämään ihmisiä, minä piirsin AINA prinsessoja. Ja kotona piirsin prinsessa-ja-prinssi-rakastuu -sarjiksia. Ystävät hyvät saivat kunnon naurut, kun piirsin vain sellaista)! Joten tälläkään kertaa ei kovin kaunista ihmistä saatu aikaan, mutta about tunnin urakka on kuitenkin ohi. JES!


3) Au pair- ohjelmaan haun suunnittelu on käynnissä ja jos nyt laskin oikein, niin JO puolentoista kuukauden päästä olisi hyvä sauma hakea! Hihii! Auppari-vuoteen liittyen joululahjalistaan onkin merkitty jo oma kannettava tietsikka. Myöskin ihkaoma kamerakin pitäisi ostaa. Silläkään ei kauhea kiirus ole, joskus joulun jälkeen jos sen suorittaisi. Ja matkalaukku ja jotain oppaita... Joo, oppaita... Yhyy, siitä nyt tulee viimeistään matkakuume! Ehkei vielä niitä siis!

4) Syntymäpäivät. Ne ovat sunnuntaina. 18-vee. Aika jännää. Hassua.

Tänään sain ensimmäisen lahjan. Se tuli kummitädiltä Jyväskylästä, postissa.

Kaikkea kivaa pientä! Ihana Mauri Kunnas -vihko, kirjekuoria ja lehtiö, kyniä ja sukat. Sekä vähän money.

Näistä synttäreistä ja täysi-ikäisyyden pohdiskelusta tulee vielä oma postauksensakin, sunnuntaina luultavasti.

P.S. Kohta kahenkympin kriisi!! ;)

Musiikkia, GG:tä ja löytöjä

Viikko pyörähti käyntiin taas tutulla maanantailla. Olen huomannut, ettei kannata laittaa herätyskelloon herätykseksi Tegan And Sara:n Monday, monday, monday -biisiä, sillä vaikka kuinka paljon rakastankin sitä, sen mukana ei ole kiva heräillä uuteen aamuun. Lähinnä tekisi mieli jäädä sänkyyn makaamaan.

Sen sijaan kannattaa laittaa The La's -bändin There she goes tai vaikkapa The Crashin Big ass love herätykseen! Aijai, kuinka mukavalta tuntuu herätä sanoihin: "I've been sailing the seas on a big ass boat / Trying to see what the world's about / Searching around for a missing note / But all I could think of was you" tai "There she goes / There she goes again / Racing through my brain / And I just can't contain / This feeling that remains".

Elämäniloinen musiikki on kyllä meikän makuun - aivan synkempiä ei vaan jaksa aina kuunnella, tai tulee päänsärkyä.

Se musiikista! Ajattelin päästää teidät kurkistamaan hieman eiliseen tiivistetyssä muodossa.

Aamu meni rauhassa heräillessä (no wow, kun aamulla heräillään) ja syöden muutaman leivän palasen. Koiran ulkoilutus tapahtui rutiininomaisesti ja siinä kohtaa viimeistään virkistyy, kun koira kerjää nähdessään rapsutuksia ja muutaman pusun antaa kädelle (ja jos sattuu, niin voi jopa haistella naamaa - mutta aika harvoin).

Lenkkeilyltä tultuani aukaisin Savon Sanomat ja Sunnuntaisuomalaisen. Se pornovideon tekeminen oli ihan mielenkiintoinen juttu (ja nyt kaikki räjähtää hämmentyneeseen nauruun). Aika rohkeaa, sanoisinko!

Ja seuraavaksi (okei, yritin estää itseäni) avasin dvd -soittimen ja aloin tuijottamaan kuola valuen... mitäs muuta kuin Gilmoren tyttöjä! Kohta on kuulkaas 3. tuotantokauden levyt kahlattu läpi ja seuraavaksi olisikin tähtäimessä ostaa 4. kausi, silloin 18-20.9. -weekendinä Kuopiosta. Siis minähän rakastan Gilmore Girlsejä, mitään ihanampaa ei ole tullutkaan vastaan hetkeen.

GG:tä (älkää vaan herran tähden sekoittako Gossip Girliin...!) tuli tietenkin seurattua enemmän kuin se yksi jakso ja aikahan valui silmän räpäyksessä iltapäiväksi, ihan huomaamatta. Valuin koneelle (ja huomasin poistaneeni edellisen blogini, nyyh!) ja aloin tekemään äidin pyynnöstä omenapiirakkaa! Ohjeen kopsin peruskouluajan kotsan kirjasta.

Ja kun menin ottamaan sitä omenapiirakkaa uunista hätäpäissäni (omenat näytti mustille!!), niin onnistuin kolhimaan käteni uunin kattoon (älkää kysykö miten). Auuuu! Seurauksena tulipunaisena tykyttävä...

SYDÄMENMUOTOINEN palanut merkki

Jouduin vielä paintilla havainnollistamaan tämän upean taideteoksen, koska se ei tuossa kuvassa kunnolla näkynyt.

Vieläkin illemmalla, kokkailujen jälkeen, päätin etsiä yhden pääkallo-sydän-vihkon (uudeksi päiväkirjaksi) viidakon (=vaatekaappi) uumenista. Etsiminen oli työn, tuskan ja turhautumisen takana, mutta löysin sen!

Joo-o, sekä vähän muutakin kadotettua siinä samalla! Nimittäin nuo 3 korttia! Olin ostanut ne ehkä viime talven hiihtolomalla, ettäh... Ehkä kuitenkin parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Repesin kyllä tuolle kissa-ja-koira -kortille! Hahhahaa!

Klo 19.35. alkoi sitten teeveen katselut. Ensin oli Kotiopettajattaren romaani, joka oli aww! Etenkin se karski mies, jonka nimi oli, öö, ehkä herra Rochester...? Edward oli ainakin etunimi (hei mä voin kuttuu sua Edwardiks, honey! <3). Eli se toinen päähenkilön esittäjä.

Jakso oli siitä viimeinen - kuten myös ysiltä alkanut Sekosin Eksyin Jane Austenin maailmaan. Siinä kyllä inhosin Mr. Darcyn esittäjää! Ärrrr! Se oli vain jotenkin niin ärsyttävä näyttelijä. Liputan edelleenkin Colin Firthin versiolle, NAM!

Siinä se?

Tänään onkin pohdiskeltu lukion penkillä syntyjä ja syviä. Sain myös kivoja "Happy Birthday!" -kortteja ulkomailta. Laitoin nimittäin postcrossingin profiiliini, että olisi kiva saada sellaisia kortteja. Heh.

Hups? Hups!

On se hullua. Vieläkin posket helottaa lievästi punaisina. Nolottaa. Ja ärsyttää.

Ei taida tietotekniikka olla ihan alaani. Vai mitä sanotte siitä, että onnistuin eilen poistamaan edellisen blogini, joka toimi piratepigeon.blogspotin muodossa? Onni onnettomuudessa; olin ehättänyt kirjoittaa sinne sivustolle vain 9 merkintää, joten ei periaatteessa paha. Mutta - ei hirveästi helpota ärsytystä, joka kytee niskakarvoissa. Ähh!

Noniinjuu, en (ehkä) aio uudestaan alkaa julkaisemaan niitä yhdeksää kirjoitusta, joista kolmekin oli vain sellaista "tämmönen mä oon" -stoorin tyyppistä blablablaata ja diibadaabaduuta.

Jos helpottaa yhtään tietää, niin ne kuusi muuta kirjoitusta lähinnä käsitteli autokouluilua ja YO-kirjoituksia ja epätoivoista haaveilua Au pair-vuodesta. No okei, ei niinkään epätoivoista, vaikka onkin älytön hinku jo aloittaa se oikea ja varsinainen suunnittelu, mutta on liian aikaista. Lähinnä siksikin tämän blogin kestoikä on se 2-3 kuukautta, koska ajattelin aloittaa uuden, Au pair-jutskia käsittelevän blogini sitten.

Joten tästä voi päätellä, että eihän siihen hakulomakkeen lähettämiseen järjestölle olekaan kauan aikaa enää. Niinpä! Kohta voi oikeasti hivuttaa sen kengän kärkensä painavan oven väliin - sen oven, joka on ollut tähän asti suljettuna suoraan nenän edessä. Ai että onko ärsyttänyt? Kyllä!

Mutta mutta, ei siitä sen enempää - yet.

Tässä olisi tällainen lyhyehkö esitys (koska jostain pitää aloittaa), ja tästä lähtien jatkuu täällä turinointi aika normisti, niin kuin vuodatuksen puolella jokin aika sitten.